De vrais mensonges

Täysihoito. Pierre Salvadori, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ti 7.12.2010 klo 14.00, Kino Engel 1 (Cinema Mondon lehdistönäytös). **½

Ihmettelin, kun Pierre Salvadorista puhuttiin Huijarien ja pyhimysten (1998) ja Les marchands de sablen (2000) aikaan ranskalaisen elokuvan toivona. Mielestäni Salvadorin realismissa ei ollut mitään sellaista omaehtoisuutta, mikä olisi todella erottanut sen maansa valtavirrasta. Sittemmin Salvadori siirtyi aurinkoiseen romanttiseen komediaan. Teidän jälkeenne (2003) jäi minulta väliin, mutta Hinnasta viis (2006) oli kohtalaisen onnistunut.

Täysihoito jatkaa Salvadorin viihteellistä linjaa tarinalla kampaamonpitäjästä (Audrey Tautou), joka yrittää piristää eroahdistukseen rypemään jäänyttä äitiään (Nathalie Baye) yllättävällä tavalla. Tytär osoittaa hänelle itselleen lähetyn anonyymin rakkauskirjeen sille, joka sellaisen tarpeessa enemmän näyttäisi olevan. Myöhemmin tytär alkaa sepittää lisää kirjeitä äidilleen. Lupaava romanttinen sotku on käsillä, mutta Salvadori ei saa siitä oikein kunnon tilannemehuja tiristettyä. Vaikka äiti meneekin onnesta sekaisin, on vaikeaa uskoa hänen näkevän maailman niin ruusuisena kuin mitä varsin pitkitetyillä väärinkäsitysten hetkillä näytetään tapahtuvan. Salvadori ei erota humoristisen sekaannuksen ja kerronnallisen kiusallisuuden välistä ohutta viivaa. Siitä huolimatta hurmaava Nathalie Baye pelastaa aika paljon kuivettuneesta erakosta elämänjanoiseksi leidiksi kasvavassa roolissaan, jättäen Audrey Tautoun täysin varjoonsa.

Fair Game

Doug Liman, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Su 5.12.2010 klo 20.45, Kinopalatsi 9. **

Poliittisen ihmissuhdedraaman hallinta tuottaa vaikeuksia Doug Limanille, josta 2000-luvun nollavuosina kehkeytyi ehkäpä aikamme tyylitietoisin toimintaohjaaja. Aineksia hänellä kyllä olisi: Washington Postissa heinäkuussa 2003 CIA:n agentiksi paljastetun Valerie Plamen tapaus on ainakin skandaaliarvoltaan juuri kuin poliittiseksi trilleriksi luotu. Alkupuolella Limanin kerronta vaikuttaa lupaavan ryhdikkäältä, kun Plame (Naomi Watts) yrittää ihan vakuuttavasti tonkia todisteita Irakin mahdollisista uraanietsinnöistä Nigeriassa. Hiukan arveluttavaa on, ettei Plame sitten kovinkaan nopeasti tajua tilanteensa muuttumisen lopullisuutta luettuaan nimensä ja toimenkuvansa aamun lehdestä. Vuodon satuttua Liman myöskin lähes täysin sivuuttaa sen, mikä alkupuolella on ollut keskiössä: mitä uusi tilanne ilmeisesti tulee aiheuttamaan muutamille asianosaisille Irakissa. Tämän puolen jäädessä elokuvassa kaikkein hatarimmalle pohjalle, loppu vaihtaa yllättäen suuntaa yleisestä yksityiseen: Plamen ja hänen vähintään yhtä valveutuneen Joe Wilsonin diplomaattimiehensä (Sean Penn) väliseksi pragmatismin ja idealismin taistoksi, joka kuitenkin muistuttaa painotuksiltaan lähinnä mitä tahansa avioliittodraamaa. Tämän vain on aiheuttanut Valkoinen talo. Väittelyjen painokkuutta on ilmeisesti yritetty tehostaa siivoamalla arvoilleen ja niiden mukaisille urilleen ihailtavasti omistautuneen pariskunnan lapset lähes täysin pois jaloista kuljeksimasta.

Fair Game oli jo Naomi Wattsin ja Sean Pennin kolmas yhteistyö, edeltäjinään 21 grammaa (2003) ja Richard Nixonin salamurha (2004). Harmi, että näin erinomaiset näyttelijät saavat aina kohdatessaan niin lupaavat lähtökohdat, mutta vähintäänkin varauksia herättävän lopputuloksen. Vika ei ole heidän. Fair Gamesta jää ikävän epävarma jälkimaku, koska Liman vain hahmottaa näkemystään Plamen tapaukseen ilman selkeää päätelmää siitä, onko kyseessä vain yhden ihmisen ammatillinen murskaus vai laajemmaksi kasvava kiteytys Irakin sodan alkuvaiheiden paranoiasta? Alan J. Pakulaa tulee ikävä.

---

Näytöksen jälkeen kävin Kaislalla oluella, koska edessä oli arkipyhä. Juotuani huurteisen ja käännyttyäni Vilhonkadulta takaisin Mikonkadulle, huomasin kaukana edessäni Bio Bristolin punaisen pystysuoran mainosvalokyltin Aikatalon kupeessa. Oikeastaan siinä luki Bio istol, sillä kaksi kirjainta olivat jo sammuneet. Niitä tuskin korjataan enää entiselleen.

Love and Other Drugs

Edward Zwick, 2010. 35-mm. Suom. tekst. To 2.12.2010 klo 14.00, Bristol (FS Filmin lehdistönäytös). *½

On liikkunut huhuja siitä, että tämä olisi jotenkin poikkeuksellinen romanttinen komediadraama. Dialogissa vilisevät yhtiöt ja tuotteet - Pzifer, Prozac, Viagra, Zoloft, Zithromax - kertovatkin jo jotain. Puitteet tuotesijoittelulle ovat siis tavallista erikoislaatuisemmat - elokuva sijoittuu lääketeollisuuden ja sairauksien maailmaan. Siitä huolimatta kyse on lähinnä siitä, että kaksi villiä ja vapaata nuorta aikuista tutustuvat toisiinsa ja alkavat harrastaa seksiä. Kiintymyksenosoituksia saati rakkaudentunnustuksia vältetään kuin ruttoa, etenkin Parkinsonin tautia sairastavan Maggien (Anne Hathaway) vakaasta tahdosta. Pziferissa työskentelevälle ja Viagraa edustavalle, mutta yllättäen erektiohäiriönsä huomaavalle Jamielle (Jake Gyllenhaal) ne alkavat kuitenkin lipsahtaa kielelle, ja Maggiekin alkaa hiljalleen taipua tilanteessa.

Alkupuolellaan Edward Zwickin ohjaus on genreen nähden varsin kärkevää ja roisia, jälleen kohuttua Anne Hathawayn alastomuutta myöten. Zwick tavallaan palaa esikoisensa Muuten... se viimeöinen (1986) seksikomediaan, yhteiskuntakriittisin maustein. Satiiri lääketeollisuuden moraalittomuutta kohtaan jää tosin kohtalaisen riskittömäksi. Vähän piristävämpää on, että vakavasta sairaudesta yritetään kertoa Hollywoodissa muutoinkin kuin ehdottoman empaattiseen sävyyn. Loppupuolella leffa kuitenkin livahtaa tavalliseen tyyliin sentimentaaliseksi rakkauden puolustuspuheeksi yli rahalla mitattavien arvojen ja elämänasenteiden. Sanoma rakkaudesta sinä tarttuvimpana tautina vähentää tehoaan Jamien moraalisesta lääkehuuhtelusta.

Vaikka Maggien hahmo on taitavasti kirjoitettu monisävyisemmäksi tekijäksi kuin taudinkuvansa ikoniksi, jäin lopulta miettimään, näinkö sittenkään juuri elokuvan ihmissuhteesta, jossa toinen osapuoli todella sairastaa parantumatonta Parkinsonin tautia?

Ehkä tämä elokuva tuntuu epätavalliselta lajissaan lähinnä siitä syystä, että pääkaksikkoa esittävät näyttelijät ovat kummatkin tummahiuksisia. Sitä pidetään aina merkkinä ainakin amerikkalaisyleisölle jostain - elämän näennäisesti syvemmistä ja synkemmistä virroista, vaikka kasvot olisivatkin kirkkaat ja ryhti reipas niin kuin terveessä elämässä pitääkin.

---

Love and Other Drugs jäi elokuvateatteri Bristolin viimeiseksi lehdistönäytökseksi. Bristol onkin merkinnyt itselleni lähinnä työpaikkaa, en muista koskaan käyneeni siellä normaalissa kaupallisessa näytöksessä. Ensimmäinen käyntini oli niinkin myöhään kuin vasta tammikuussa 2003, elokuva oli kai Todd Haynesin Kaukana taivaasta. Silloin tulin vielä Tampereelta junalla presseihin, joista tiesin kirjoittavani. Bristolin kohtalo herättää joka tapauksessa kaihoa, sen kasvaessa eräänlaiseksi metonymiaksi vanhan polven elokuvateattereiden surullisesta nykytilanteesta. Finnkinolla ei Helsinki-Tampere-Turku-akselilla ole enää tämän jälkeen kuin Kluuvikadun Maxim muistona siitä edeltävästä elokuvakulttuurista, joka vielä vuonna 1998 oli vallassa. Usein vanhojen elokuvateattereiden säilyttämisen sitkeää vaatimista moititaan sillä perusteella, että elokuvakulttuuri ei edisty vain pitämällä seiniä pystyssä. Kuitenkin myös elokuvien primäärinen katsomisympäristö osaltaan määrittelee sitä, millaisia elokuvia tuotetaan ja tuodaan markkinoille. Esimerkiksi Love and Other Drugs on selvästi korostuneemmin multipleksikamaa - sen "ajatuksia herättävyyden" perimmäinen latteus tulee konkreettisemmin esiin Bristolin kaltaisessa, katsojien vaatimuksia muutenkin kuin teknisesti kunnioittavassa loistossa.

Skyline

Colin Strause & Greg Strause, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ke 1.12.2010 klo 14.00, Bristol (Nordisk Filmin lehdistönäytös). *½

Valoilmiö sokaisee pilvenpiirtäjän huipulla bilettäviä nuoria hölmöläisiä. Koko maapallon sivilisaatio tuntuu yhtäkkiä kadonneen alta. Ulkoavaruuden örkit saapuvat nielemään viimeiset saaliinsa kiskaisemalla ensin heidän päänsä irti selkäydintä myöten. Alien vs. Predatorilla alkuun päässeiden Strausen veljesten uusin tempaus on visuaalisesti hyvännäköistä suorittamista valtavina ammottavine taivasnäkymineen ja tunnettujen nähtävyyksien rekonstruointeineen, mutta näyttelijäntyöltään, henkilöohjaukseltaan ja sci-fi-kauhun genrejalostukseltaan säälittävää straigh-to-dvd-tasoa. Ja kaikessa on tietenkin kyse rakkauden mahdista, just.

Hjem till jul

Jouluksi kotiin. Bent Hamer, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ke 1.12.2010 klo 12.00, Maxim 1 (Sandrew Metronome Finlandin lehdistönäytös). **

SISÄLTÄÄ LIEVIÄ JUONIPALJASTUKSIA.

2000-luvun nimekkäimmän norjalaisohjaajan uutuus lienee ainoa jouluelokuva, joka tänä vuonna tulee teattereihin. Hienoa on se, että ohjaaja kuvaa siinä joulua onnettomien, onnensa hylänneiden tai onneansa etsivien ihmisten näkökulmasta. Upeaa, mutta hiukan osoittelevaa, on myös pohjoismaisen hyvinvointijoulun ja maahanmuuttotarinoiden törmääminen toisiinsa. Mutta lopulta epäonnista on se, mihin Hamer päätyy tällä kaikella materiaalillaan - vähän liian pikkusievään lopputulokseen. Pikkukaupungin erilaisista ja toisiaan täysin tuntemattomista ihmisistä kiinnostavin tapaus on kaduilla kulkeva alkoholisti. Hänen tarinansa on elokuvan hienoin ja kokonaisin, pieni lahjomaton lyhytelokuva ihmiskohtalosta, jonka Hamer kuvaa lähes dickensläisen joulutarinan tyylitajulla. Otokset miehestä ainoana matkustajana junanvaunussa, ikkunoiden takana hämärtyvä jouluilta ja luminen metsämaisema, jäävät unohtumattomasti mieleen kuin surumielisimmät joulukortit. Muissakin tarinoissa on ihan hyvää otetta, muttei kunnon kehityskaarta. Hamerilainen musta huumori on parhaimmillaan alkupuolella: eronneelle ja lapsensa menettäneelle miehelle lääkäri toteaa, että joulu ei ole pahaimmillaan 33-vuotiaana. Joulupukkisekoilu muistuttaa Kjell Sundvallin Joulupukki vieraissa (2000) -elokuvasta, vanhusparin vähäeleinen elämänmuutos (ja oikeastaan myös koko elokuvan kokonaisuus) taas Jarmo Lampelan Joesta (2001). Lopussa sokerinen angloamerikkalainen jouluballadi kuitenkin tuhoaa elokuvan arvokkaan, Hamerin tyylille ominaisen hiljaisuuden. Harvoin lopun musiikkivalinnalla on näin totaalisesti tuhottu elokuvan kokonaisilmaisua. Nuoren balkanilaisparin kokemaa joulun ihmettä, pohjoisten revontulien mykistävyyttä, ei tarvitsisi latistaa. Hyvää joulumieltä tämä elokuva siis ei jätä.

Machete

Robert Rodriguez, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ke 1.12.2010 klo 10.00, Maxim 1 (Walt Disney Studios Motion Picture Finlandin lehdistönäytös). *½

Jätkien leffa. Rodriguez ei tunnu vieläkään oikein pääsevän Tarantinon oppipojan asemasta. Se näkyy koko leffassa, jossa ei ole tarpeeksi persoonallista fokusta, lähinnä sen tavoittelua. Machete (Danny Trejo) on hahmo peräisin Planet Terrorin alussa nähdystä kuvitteellisesta trailerista. Ruma ja ylevä machohahmo viittaa 70-lukulaiseen toimintasankaruuteen, jonka ehkä populaarein esimerkki on Charles Bronson. Camp-huumori on kovin odotettua ja yllätyksetöntä, parhaimmillaan dialogissa ("Machete ei tekstaa"). Sinänsä sujuvasti elokuvaa katselee, vaikkakin pitkitetyn vitsin maku alkaa väijyä syljellä. Väkivalta on luonnollisesti posketonta ja over the top -henkistä, huikeimmassa kohtauksessa Machete hyppää sairaalan ikkunasta toisen henkilön suolen varassa alemman kerroksen ikkunasta sisään. Maailman kauneimman joululaulun Ave Marian poikamaisen populisestisesti kirkkokriittisestä raiskaamisesta putoaa kuitenkin puoli tähteä.

The Town

Ben Affleck, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ti 30.11.2010 klo 10.00, Bristol (Sandrew Metronomen lehdistönäytös). *½

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Jokaiselle kriitikolle tulee varmaan aina silloin tällöin vastaan elokuva, jonka kohdalla joutuu ihmettelemään kollegojensa muodostamaa yleistä mielipidettä siihen. The Town on minulle yksi sellainen. Se ei langennut itselleni arvosteltavaksi, mutta samaan lehteen kanssani kirjoittava Salmisen Kari antoi sille viisi tähteä ja ylisti Affleckia mestariksi. Muutenkin The Town on saanut yllättävän suopean vastaanoton sekä maailmalla että meillä.

Minäkin toki haluaisin nähdä vilpittömästi yrittävän Affleckin mestarina, vielä jonain päivänä. Mutta en millään kykene siihen The Townin perusteella. Bostoniin sijoittuva elokuva on Affleckin esikoista Gone Baby Goneakin (2007) kunnianhimoisempi yritys luoda nykypäivän realistista ja arjenharmaata, oikein niin maan perusteellisen työväenluokkaista rikosdraamaa. Paha vain, että lopputulos on oikeastaan kaikkea muuta. Ongelmallisinta on henkilöiden totaalisen ontuva motivointi. Affleckia itseään on vaikea niellä samaan aikaan sekä kylmäpäisenä rikollisliigan pomona että nuorena kohteliaana herrasmiehenä, joka solmii suhteen ryöstökeikalla mukaan napatun, tuoreesta järkytyksestään huolimatta vieläpä oudon luottavaisesti muukalaiseen suhtautuvan pankinjohtajattaren kanssa. Affleckilla kun ei näytä olevan juuri minkäänlaisia alkeita saati aikeita kuvata tätä ristiriitatilanteesta kehkeytyvää kaksoiselämää hahmon pään sisällä. Asiaa ei tietenkään mitenkään auta Ben Affleckin mielistelevä näyttelijäntyö. Jutun juurihan on siinä, mikä tämä hahmo, Doug, on oikeasti, sisimmässään: hyvä ihminen, joka on muuttunut välinpitämättömäksi jäätyään jostain olennaisesta elämässään jo varhaisessa vaiheessa paitsi. Hänen mukisematon ja kaverillinen sopeutumisensa alamaailmaan ja raa'ankin väkivallan ehtoihin tuntuu kuitenkin liioitellulta antimartyrismilta - katsokaapa nyt, kuinka pahasti olen kadottanut elämäni suunnan, enkä edes piittaa siitä! Muutenkin kulmakunnan rikollisliigan olemassaolo, väkivallan ihmeettömyys ja sen ilmeisen pitkäaikaiset taustatekijät jäävät kummallisen tarkentamattomiksi, ikään kuin luonnollisiksi asiain tiloiksi (alussa selitetään Bostonissa tapahtuvan vuosittain yli 300 pankkiryöstöä ja kaupungin rikollisten keskittyneen Charlestonin kaupunginosaan) - tällaista tämä nyt vain on. Affleck ei edes yritä sukeltaa The Townissa siihen yhteiskunnalliseen hierarkiaan, joka rikollisuutta synnyttää ja ylläpitää - sen takia hän ei osaa myöskään uskottavasti kuvata sitä, miksi hän (Doug ON Ben Affleck) on sen piiriin jäänyt ja miksi hänen on siitä niin vaikea irtautua.

Kaikkein korneinta elokuvassa on sen loppu, joka kasvaa Dougin sovitustyöksi ja hänen asioittensa todellista tolaa halveksivaksi päätelmäksi huomattavasti paremmasta huomisesta.

Kiinnostavin artikkeli, jonka The Townista olen tähän mennessä lukenut, on yllättäen The New Republicissa ilmestynyt kirja-arvostelu, joka kuvailee yhtä lailla Affleckin elokuvaa ja muutenkin nykypäivän film noirin tilaa vakuuttavasti: David Thomson arvioi Dennis Lehanen Moonlight Milen. Kiitos Jussi Suvannolle tästä vinkistä.

Biutiful

Alejandro González Iñárritu, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Pe 26.11.2010 klo 12.00, Bristol (Nordisk Filmin lehdistönäytös). ****

SISÄLTÄÄ "JUONIPALJASTUKSIA".

En muista koska olen viimeksi nähnyt näin mielistelemättömän ja ulkoisiin juoniasetelmiin turvautumattoman kurjuuskuvauksen. Biutifulista tulee positiivisesti mieleen Andrei Tarkovksin kuuluisa ajatus vangitusta ajasta. Se luottaa pikemminkin kohtausten sisäiseen aikaan ja siitä muodostuvaan elokuvarytmiin kuin leikkauspöydän ratkaisuihin. Se on piristävää. Nykyaikana kun etenkin elokuvafestivaalien ohjelmistoa tarpeeksi katsellessa tulee usein oudon omahyväinen olo, kun elokuvantekijät tarjoavat mitä taitavimmin rakennettuja ja kohtalokkaammin dramatisoituja tarinoita sellaisesta karusta ja yksitoikkoisesta todellisuudesta, joka on usein yhtä kaukana niiden sivistyneestä ja hyvinvoivasta yleisöstä kuin pimeä katuoja kattohuoneiston näköalaparvekkeesta.

Biutiful saattaa olla Iñárritun paras elokuva tähän mennessä. Pidin hänen esikoisestaan Amores perrosista (2000), joskaan en kokenut sitä aivan mestariteoksena niin kuin monet. 21 grammaa (2003) oli pettymys, kokonaisnäkemykseltään ja -ilmeeltään ja näyttelijäntyöltään ihailtavan mietitty teos, mutta syvimmiltä kerronnallisilta ratkaisuiltaan ja dramatiikan paineeltaan ylitehostunut kuva elämän traagisisista viilloista. Babel (2006) on itseltäni yhä näkemättä.

Biutifulin pääosassa on Barcelonan ankeiden laitakatujen köyhä kurjimus Uxbal (Javier Bardem), joka saa lääkäriltä kuulla kuolevansa kuukauden kuluttua. Mitä se merkitsee ympäristössä, jossa elämä oikeastaan on enemmän syntymistä ja kuolemista kuin mitään arvokasta niiden väliltä? Uxbalin laittomat bisnekset ovat pahasti retuperällä. Hänen entisellä vaimollaan on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Heidän pienten lastensa tulevaisuus ei herätä toivoa paremmasta. Kun Uxbal oikaisee sänkyynsä, hän näkee homeisen katon. Pienenä onnen pipana näemme heidät kaikki välillä nauravinakin, keittiön ääressä, vihreän kastikkeen sotatessa kasvot.

Lohduttomuuden ainekset kasvavat lähes yli-inhimillisiksi. Välillä ei voi välttää ajatusta mahdollisesta kurjuuden maksimoinnista. Siitä ehkä olisikin kyse, jos Iñárritulla ei olisilla olisi niin syvästi uskottavaa ja välittävää kosketusta henkilöihinsä: hän ei näe heitä uhrimielisinä saati oman ihmisarvonsa suhteen avuttomina (tähän viittaa elokuvan vääristynyt nimikin). Kun Uxbal käy uskonnollisella läheisellään, tämä ei yritä lohduttaa häntä todellisuuspakoisilla neuvoilla vaan lähes tylysti oikaista hänen moraalista selkärankaansa vielä viimeisiksi elinpäivikseen.

Biutiful on elokuvana ikään kuin aikamme muotikeinon katharsiksen yliviivaava teesi. Se astuu syvälle todellisuuteen, jossa siihen ei ole mahdollisuutta. Elämä kuluu armotta, ja kuoleman hetki tulee. Etiäiset ehkäpä kuolemanjälkeisistä kokemuksista vain hämmentävät Uxbalia.

The Kids Are All Right

Lisa Cholodenko, 2010. 35-mm, suom. tekst. To 25.11. klo 20.15, Kinopalatsi 4. ***

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Heräsin pitkäksi venyneestä päiväunipökistä katsomaan tätä syksyn amerikkalaista indiehittiä, josta oli viimeinen näytös ennen kuin se siirtyi Engelin pikkukankaalle.

Tavallaan tämä on helppo liittää meistä kivoista mukavista ihmisistä kertovaan trendiin (Little Miss Sunshine, Juno, Wes Andersonin filmit ym.), mutta samalla se on ehkä hivenen aikuisempi, kypsempi ja monisyisempi lajissaan. Mutta samalla ristiriitainen.

Etenkin elokuvan alkupuoli on todella virkistävän luontevaa: kahden vähän nyhjöttävän äidin murroikään yltäneet poika ja tytär haluavat tavata biologisen isänsä. Ja siitähän itse kunkin arki alkaa järkkyä toden teolla. Cholodenko kuvaa käsikirjoittajakumppaninsa Stuart Blumbergin kanssa hyvin niitä haasteita, houkutuksia, pelkoja ja himoja, joita tällaisessa julkisissa polemiikeissakin usein spekuloidussa tilanteessa voi odottamatta syntyä eri henkilöille.

Päivälliskohtaus, jossa Nic (erinomainen Annette Bening) yllättäen tajuaa, missä mennään, kuvaa taitavasti sitä, kuinka nopeasti luottamus omaan perheidentiteettiin ja sen merkitykseen voi kadota. Samalla siinä hahmottuu lähes kauhun kerrontakeinoin se, kuinka vahvan hallinnollinen ja vaistomaisesti oikeutetumpi asema biologiaan nojaavalla valtakulttuurisella perhemallilla on mielikuvissamme.

Ikävä kyllä loppupuolella elokuva myös sortuu tyypillisimpiin perhedraamojen kliseisiin ja käänteisiin, vaikka Jonin (Mia Wasikowska jälleen loistavana) itsenäistymistarina on toki satuttavan kaunis. Perheen ulkopuoliseksi tunkeutujaksi vähän kuin huomaamattaan heittäytyvän Paulin (Mark Ruffalo) jättäminen kerronnan tasollakin omalle tielleen jää kovin kyseenalaiseksi ratkaisuksi. Vakavan rakkauden kutsua elämässään kierrellyt ja kaarrellut vapaan seksin harrastaja on kohdannut yhtäkkiä jotain pysyvämpää, mitä ei ole omassa elämässään pystynyt luomaan. Se on muuttanut häntä ihmisenä. Lopussa elokuva viittaisi siihen, että koko perhe katkaisee häneen välit, vaikka molemminpuoliset tunnesiteet ovat selvästi muodostuneet Paulin ongelmallisesta toiminnasta huolimatta. Suojellaanko tässä nyt liberaalia ydinperhettä ulkomaailman vaaroilta? Ja ylistetäänkö samalla perheideologiaa ihmiselämän aidoimpana mallina? Eräällä sivuhahmolla kun on tarinan kuluessa (jopa aivan ensimmäisessä kohtauksessa) selvästi viitattu Paulinkin lähellä piilevään mahdollisuuteen vakiintua - ehkä jopa perustaa perhe. Jos tämä on ennen kaikkea Paulin tragedia, miksi hänet lopussa heitetään syrjään?

L'âge de raison

Kirjeitä lapsuudestani. Yann Samuel, 2010. 35-mm. To 25.11.2010 klo 10.00, Maxim 1 (Future Filmin lehdistönäytös). *

Menestyvä bisnesnainen Margaret (Sophie Marceau) joutuu kohtaamaan kipeän menneisyytensä ja oman itsekkyytensä, kun alkaa saada eläkkeelle jääneeltä lakimieheltä outoja toimituksia. Ne paljastuvat kirjeiksi, jotka hän on kirjoittanut itselleen ollessaan seitsemänvuotias tyttö. Niistä paljastuu tietysti aivan toinen ihminen, joka vielä uskoi pehmeisiin arvoihin.

Elämänmuutos on edessä, ja se käy kuin rasvattu. Kaikki sujuu kivasti, ja kauemmaksi jätetyt lähimmäisetkin ovat valmiita muuttumaan, kun Margaret vain oikein todistaa itselleen, mihin hänestä on. Yann Samuelin esikoisohjaus Rakasta jos uskallat (2003) kuului nollavuosien suurimpiin inhokkeihini, eikä tämä uutuuskaan valloita yhtään enempää. Samuelin tyyli on avoimen naiivi ja kepeän satumainen, mutta kummallisen itseriittoisella tavalla. Hän tarkastelee maailmaa yhden yksilön ihanana hiekkalaatikkona. Sääli upeaa Sophie Marceauta, jota ei ole Bond-seikkailun Huominen ei koskaan riitä (1999) paljon näkynyt missään. Tässä rooli on kiinnostavan asetelmansa tasolla toki kiitollinen, mutta ikävä kyllä ohjaaja Samuel tekee siitä alentavan.

Life As We Know It

Saman katon alla. Greg Berlanti, 2010. 35-mm. Ke 24.11.2010 klo 14.00, Bristol (Sandrew Metronomen lehdistönäytös). **

Romanttinen komediadraama, joka lähtee liikkeelle poikkeuksellisen traagisesti. Pitopalvelijatar ja tv-persoona ovat kerran käyneet sokkotreffeillä, mutta eivät voi sietää toisiaan. Kun heidän yhteinen ystäväpariskuntansa kuolee onnettomuudessa, he huomaavat jääneensä näiden orpovauvan huoltajiksi. Aika rautalankaisesta lähtökohdasta saadaan lopulta kaivettua varsin mehukkaitakin odottamattoman vanhemmuuden hetkiä, mutta genrevaatimukset työntävät vaunut pian sujuvasti rappusia alas ja huulet liimautuvat toisiinsa - pian on sinkkuvanhempien muotoiltava myös todellinen suhtautuminen toisiinsa. Hulmuavaa Katherine Heiglia katselee yhä mielikseen - näyttäisi tosin vähän siltä, että hän on jäämässä romanttisten komedioiden vangiksi. Josh Duhamel unohtuu. Filmin värisävy on korostuneen oranssinen. Sillä on usein tehostettu arkiromantiikkaa, itselleni mieleenjääneimpänä esimerkkinä Frankie & Johnny (1991).

Les amours imaginaires

Kangastuksia. Xavier Dolan, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ke 24.11.2010 klo 12.00, Maxim 1 (Bio Rex Distributionin lehdistönäytös). *½

Joidenkin elokuvien kohdalla miettii yläikärajan tarpeellisuutta, tässä yksi sellainen. Kangastuksia on kuin 17-vuotiaan wannabe-elokuvaohjaajan elokuva, ja aika läheltä totuus liippaakin: kanadalaisohjaaja Dolan on syntynyt vuonna 1989. 1980-luvun ranskalaisestetiikka (Beineix, Carax) tulee tästä ajoittain mieleen, ja kieltämättä myös Rohmer. Mutta Dolanilla ei ole ihmissuhteista mitään kovin kypsää sanottavaa. Triangelidraamassa kaksi tyylikkäästi pukeutuvaa fiilistelijää ihastuu samaan nuorukaiseen, mistä seuraa melkoinen määrä teennäistä käyttäytymistä ja kasvavaa epätoivoa. Kaikki jää pintaan, eikä edes niin ironisen kauniisti kuin tekijä ehkä luulee. Dalidan hienoa Bang Bangia soitetaan monta kertaa, alussa ja lopussa, mutta kuvan ja musiikin välistä aitoa kosketusta ei synny.

Bio Rex Distribution on maahantuonut kiinnostavia ja laadukkaita elokuvia, mutta toistaiseksi vain harvakseltaan. Joulukuun alun tiedotteen mukaan tahti kiihtyy ensi vuonna, jolloin ensi-iltansa saa kahdeksan elokuvaa. Toivottavasti Kangastuksia ei ennakoi tason laskua.

Rare Exports

Jalmari Helander, 2010. 35-mm. Ti 23.11.2010 klo 10.00, Bristol (FS Filmin lehdistönäytös). **

Lyhyesti: Joulupukkimyytin pimeää puolta käsittelevä syksyn kotimainen vientituote luottaa aivan liikaa valmiisiin mielikuviin siitä, mitä Korvatunturilla perinteisen joulukulttuurin mukaan tapahtuisi. Lisäksi kerrontaa vaivaavat imuttomuus, dramaattisten kohokohtien puute ja näyttelijänohjauksen jähmeys. Lopulta ei voi välttää jo takavuosiltakin niin tuttua tunnetta, että nuori ohjaaja on ennen kaikkea halunnut päästä räjäyttelemään. Jäätävän poltteen (1986) ja Romanovien kivien (1993) jatkumoon tämä varsin sujuvasti liittyy. Rare Exports on myyty kaupalliseen ohjelmistoon muutamaan tärkeään maahan, mutta vähän epäilen, mihin siitä lopulta on. Tarinan idea on paperilla sopivan vinksahtanut, mutta filmillä oudon kuivakka eikä sinänsä tuore: pahojen pukkien perinne on erityisesti amerikkalaisessa elokuvassa ollut jo kohtalaisen pitkään vallalla. Nyt Coca-Cola-pukki on vain vaihtunut Pepsi-pukiksi. Elokuva tuntuu yrittävän miellyttää kaikkia, mutta ei viime kädessä oikein ketään - siinä on sekä koko perheen elokuvan henkeä (tyyliin Poika ja ilves) että kulttielokuvan statusta tavoittelevia makaabereja aineksia, jotka jäävät kuitenkin yllättävän kesyiksi. Genrejen välinen ironia jää myös kiusallisen muotopuoleksi - päällimmäiseksi kysymykseksi jää vain, kenelle elokuva on tehty? Helander sanoi jossain haastattelussa, että hänelle itselleen. Epilogi on irtonaisuudessaan oivallinen - siinä näkyy ohjaajan kokemus mainosten tekijänä.

The Next Three Days

Paul Haggis, 2010. 35-mm. Suom. tekst. Ma 22.11.2010 klo 14.00, Bristol (lehdistönäytös). **

Hollywood-remake Fred Cavayén ohjaamasta, viime vuonna Cinema Mondon maahantuomasta elokuvasta Kaiken se kestää (Pour elle, 2008), jossa miesopettaja ryhtyy pelastamaan kiven sisään ilmeisesti syyttömänä joutumatta vaimoaan uhkarohkealla pakosuunnitelmalla.

2000-luvun käsikirjoittajalupauksena pidetty Haggis ei ainakaan syvennä tarinan teemoja, pikemminkin ohentaa niitä entisestään. Mukana on kuitenkin yksi hienosti rytmitetty ja sävytetty autohurjastelukohtaus, joka on jopa psykologisesti sekä motivoitu että jälkipuitu, ei täysin uskottavasti tosin. Pääosaa esittävää Russell Croweta hätkähtää välillä, esim. kohtauksessa, jossa hän murtautuu toisen kerran vankilan lääkeautoon; Crowe on saatu näyttämään kuin keneltä tahansa kadun pyöreämuotoiselta, harmaalta ja suu mutrussa kävelevältä toppatakkimieheltä. Arjen uskottavuus onkin elokuvan valtti, kunpa sillä tilkittäisiin myös uskomattoman tarinan aukot.