Love and Other Drugs

Edward Zwick, 2010. 35-mm. Suom. tekst. To 2.12.2010 klo 14.00, Bristol (FS Filmin lehdistönäytös). *½

On liikkunut huhuja siitä, että tämä olisi jotenkin poikkeuksellinen romanttinen komediadraama. Dialogissa vilisevät yhtiöt ja tuotteet - Pzifer, Prozac, Viagra, Zoloft, Zithromax - kertovatkin jo jotain. Puitteet tuotesijoittelulle ovat siis tavallista erikoislaatuisemmat - elokuva sijoittuu lääketeollisuuden ja sairauksien maailmaan. Siitä huolimatta kyse on lähinnä siitä, että kaksi villiä ja vapaata nuorta aikuista tutustuvat toisiinsa ja alkavat harrastaa seksiä. Kiintymyksenosoituksia saati rakkaudentunnustuksia vältetään kuin ruttoa, etenkin Parkinsonin tautia sairastavan Maggien (Anne Hathaway) vakaasta tahdosta. Pziferissa työskentelevälle ja Viagraa edustavalle, mutta yllättäen erektiohäiriönsä huomaavalle Jamielle (Jake Gyllenhaal) ne alkavat kuitenkin lipsahtaa kielelle, ja Maggiekin alkaa hiljalleen taipua tilanteessa.

Alkupuolellaan Edward Zwickin ohjaus on genreen nähden varsin kärkevää ja roisia, jälleen kohuttua Anne Hathawayn alastomuutta myöten. Zwick tavallaan palaa esikoisensa Muuten... se viimeöinen (1986) seksikomediaan, yhteiskuntakriittisin maustein. Satiiri lääketeollisuuden moraalittomuutta kohtaan jää tosin kohtalaisen riskittömäksi. Vähän piristävämpää on, että vakavasta sairaudesta yritetään kertoa Hollywoodissa muutoinkin kuin ehdottoman empaattiseen sävyyn. Loppupuolella leffa kuitenkin livahtaa tavalliseen tyyliin sentimentaaliseksi rakkauden puolustuspuheeksi yli rahalla mitattavien arvojen ja elämänasenteiden. Sanoma rakkaudesta sinä tarttuvimpana tautina vähentää tehoaan Jamien moraalisesta lääkehuuhtelusta.

Vaikka Maggien hahmo on taitavasti kirjoitettu monisävyisemmäksi tekijäksi kuin taudinkuvansa ikoniksi, jäin lopulta miettimään, näinkö sittenkään juuri elokuvan ihmissuhteesta, jossa toinen osapuoli todella sairastaa parantumatonta Parkinsonin tautia?

Ehkä tämä elokuva tuntuu epätavalliselta lajissaan lähinnä siitä syystä, että pääkaksikkoa esittävät näyttelijät ovat kummatkin tummahiuksisia. Sitä pidetään aina merkkinä ainakin amerikkalaisyleisölle jostain - elämän näennäisesti syvemmistä ja synkemmistä virroista, vaikka kasvot olisivatkin kirkkaat ja ryhti reipas niin kuin terveessä elämässä pitääkin.

---

Love and Other Drugs jäi elokuvateatteri Bristolin viimeiseksi lehdistönäytökseksi. Bristol onkin merkinnyt itselleni lähinnä työpaikkaa, en muista koskaan käyneeni siellä normaalissa kaupallisessa näytöksessä. Ensimmäinen käyntini oli niinkin myöhään kuin vasta tammikuussa 2003, elokuva oli kai Todd Haynesin Kaukana taivaasta. Silloin tulin vielä Tampereelta junalla presseihin, joista tiesin kirjoittavani. Bristolin kohtalo herättää joka tapauksessa kaihoa, sen kasvaessa eräänlaiseksi metonymiaksi vanhan polven elokuvateattereiden surullisesta nykytilanteesta. Finnkinolla ei Helsinki-Tampere-Turku-akselilla ole enää tämän jälkeen kuin Kluuvikadun Maxim muistona siitä edeltävästä elokuvakulttuurista, joka vielä vuonna 1998 oli vallassa. Usein vanhojen elokuvateattereiden säilyttämisen sitkeää vaatimista moititaan sillä perusteella, että elokuvakulttuuri ei edisty vain pitämällä seiniä pystyssä. Kuitenkin myös elokuvien primäärinen katsomisympäristö osaltaan määrittelee sitä, millaisia elokuvia tuotetaan ja tuodaan markkinoille. Esimerkiksi Love and Other Drugs on selvästi korostuneemmin multipleksikamaa - sen "ajatuksia herättävyyden" perimmäinen latteus tulee konkreettisemmin esiin Bristolin kaltaisessa, katsojien vaatimuksia muutenkin kuin teknisesti kunnioittavassa loistossa.