Kwai-joen silta. David Lean, 1957. 4k. Ei suom. tekst. La 27.11.2010 klo 15.00, Kino Tulio. ****½
Aiemmat katselut:
1. ma 13.6. - ti 14.6.1988 (MTV1).
2. ma 6.3.1995 (Niagara, SEA:n esitys, 35mm, ****½).
"...kätköissä Sörkan laitakatujen, me siellä vihelletään näin..." Pakostihan Katupoikien laulu tuli mieleen, kun ensi kerran menin käymään uudessa Kavassa ja vieläpä samalla Kino Tuliossa katsomassa Kwai-joen siltaa, joka muistetaan ryhdikkäästä vislaustunnaristaan. Toisin kuin monia, minua se ei ärsytä edelleenkään.
Kava esitti Kwai-joen sillan ja Tri Outolemmen digitaalisesti restauroituina 4k-formaatissa, jossa kuvan vaakasuunnassa on 4096 kuvapistettä. Kuulin Kavassa työskentelevältä Sami Hantulalta, että Outolemmen restauraatio olisi parempi, mutta valitsin silti Kwai-joen, sillä se nyt sopi - edellä mainittuunkin viitaten - tilanteeseen, sitä oli käytetty Kavan vertailutesteissä (35-mm vs. 4k), ja sen edellisestä näkemisestä oli myös kulunut enemmän aikaa.
Todella häikäisevä kokemus olikin kyseessä. Heti alun viidakkokuvat, keltaiset tekstiplanssit ja tropiikin äänet (leffan äänihän on pääosin diegeettistä) olivat hätkähdyttävän kirkkaita ja teräviä, täydellisen lumoavia 50-luvun hengessään. Keskityinkin tällä kertaa enemmän teknisen laadun ja elokuvan valmistusajan autenttisuuden tunnun ihailemiseen kuin itse elokuvan kerrontaan ja juoneen, jotka muistin päällisin piirtein.
Kino Tulio paljastui pieneksi, mutta myös varsin viihtyisäksi THX-teatteriksi. Yllättäen siinä on huomattavasti vähemmän kolkkoa auditoriohenkeä kuin useimmissa Finnkinon saleissa. Esimerkiksi akustiikka ja äänieristys eivät tuota yhtä tukahduttavaa hiljaisuutta. Mutta kuten laulu sanoo, vähän kätkössä se on sijainniltaan.
Kwai-joen silta kuului isäni nuoruuden suuriin elokuvatapauksiin - hän näki sen asuessaan Lahdessa 1957-59. Tunnaria kuulemma vihellettiin kaupungin kaduilla. Olikin erikoista nähdä elokuva nyt ehkä jopa vielä tuoreemman näköisenä ja kuuloisena kuin mitä se oli Suomen ensi-iltansa aikaan.
Itse näin Kwai-joen ensi kerran kymmenenvuotiaana, kun se tuli neljännen luokan jälkeen kesälomalla Maikkarin maanantaileffana (vain kaksi viikkoa aiemmin samalla ohjelmapaikalla oli tullut niin ikään brittisotilaita japanilaisten vankileirillä toisessa maailmansodassa käsittelevä Merry Christmas, Mr. Lawrence).
Se oli siinä iässä suurinta mahdollista vapautta - katsella ylipitkä maanantain elokuvatapaus ilman huolta huomisesta, koulusta. Ainoa "häiriötekijä" oli isänäiti, joka sattui olemaan silloin kylässä. Hän kun ei yleisesti piitannut televisiosta pätkääkään. Elokuvan alkupuolella hän ilmeisesti huomasi, että keskityin televisioon niin täysillä, joten hän menikin seisomaan aivan kuvaruudun eteen jäädäkseen siihen katselemaan ikkunasta ulos ja puhelemaan linnuista. Ensimmäisen mainostauon aikoihin hän meni kuitenkin jo maate. Muistan, että sen jälkeen tuli silloin rajulta tuntunut pusikkopuukotuskohtaus - se on jäänyt vahvasti mieleen.
Toisen kerran näin Kwai-joen lukioiässä, jolloin kävin jo Tampereen arkistonäytöksissä. Nekin olivat aina maanantaisin. Kwai-joen silta tuntui spektaakkelina silloin vähän oudolta valinnalta sarjaan, jossa yleensä nähtiin moderneja tai muuten klassisen perinteen haastavia elokuvia (muutama kk sitten, kun listasin ulkomuistista Tampereen arkistoelokuvia, Kwai-joen silta tuli vasta viimeisenä mieleen). Pidin siitä kuitenkin edelleen. Näytöksissä kävi tuolloin myös biologianopettajani Saara Luukkonen, jonka kanssa kuitenkin harvoin tuli juteltua elokuvista koulussa seuraavana päivänä. Kwai-joen siltaa kuitenkin kehuimme koulun käytävällä toisillemme.
Pierre Boullen romaaniin perustuvan elokuvan teemat ovat hyvin lähellä sitä näkemystä ihmiskunnasta, jota myös Stanley Kubrick luotasi koko uransa ajan. Lean tuo ihmisluonteen päättäväisyyden ja periaatteellisuuden kuvaukseen samantapaista mielipuolisuutta ja kaiken perimmäisen turhuuden ymmärtämistä, mikä ei hänellä kuitenkaan estä huumorin ja seikkailuhengen läpitunkemista. Legendaarinen loppurepliikki "Madness... madness" oikeastaan yhdistää elokuvan samanaikaisen filosofisuuden ja kepeyden oudolla jälkikaiulla.
Selkeä yhteys ohjaajien välille löytyy myös jo 1600-luvulta peräisin olevasta sananparresta "All work and no play makes Jack a dull boy", jonka Kubrick sittemmin tuli popularisoineeksi Hohdossa (1980). Kwai-joen sillassa se kuullaan mahdollisesti ensi kertaa valkokankaalla.
Ennen kaikkea Kwai-joen silta on kuitenkin bona fide blockbuster ajalta, jolloin Spielberg ja Lucas olivat hädin tuskin oppineet uimaan. Näitä ei tehdä enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti