Veijarit

Lauri Nurkse, 2010. 35-mm. To 2.12.2010 klo 12.00, Kinopalatsi 2 (Nordisk Filmin lehdistönäytös). *½

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

Taas yksi kuvaus kolmekymppisten kaupunkilaisihmisten vaikeuksista kohdata itsensä. Saku (Mikko Leppilampi) ja Ässä (Antti Luusuaniemi) ovat huolettomia trendioinaksia, jotka pääsevät aina ravintoloiden jonojen ohi, iskevät ilta toisensa jälkeen uudet naiset ja onnistuvat ulkoistamaan kaiken vastuun vaikka baaritappelusta vain kaivamalla hyväntuulisina verta nenästään. Odotettu käänne on tietysti se, että toinen, tietysti se sekoilun passiivisempi osapuoli, rakastuu, tietysti oikeasti. Ässän vakiinnuttua parisuhteeseen Saku jatkaa törttöilemistään yksin, pakenemalla parhaansa mukaan hänen sielunelämäänsä yllättäen korventavaa yksinäisyyttä ja mustasukkaisuutta. Veijarit on kauniiden miesten buddykomedia ja -draama, josta tulee hiukan mieleen takavuosien Hollywoodillekin ominainen Butch & Kid -tyylinen kaunistelematon, mutta silti ihannoitu jätkärellestely. Sakua ja Ässää seurataan surkeimmillaankin omien käytöstensä säälittävinä uhreina, mutta näistä umpikujista tullaan vähitellen taas takaisin uudistuneina tilanteen herroina. Katri Mannisen käsikirjoitus siis vain tavoittelee vakavampaa kaikupohjaa, ja leffan sävy säilyy kumman kepeänä ja pinnallisena loppuun saakka. Kyse todellisten valintojen pakottavuudesta leimaa myös itse elokuvaa, kun se ei nouse vain korkeuksiin vaan myös korniuksiin lopun tunteikkaassa ilmapallotempauksessa, joka vasta kiteyttää kaverusten identiteettiongelman - jompi kumpi haluaa jäädä henkensä kaupalla historiaan, mutta kumpi heistä se on? Näinkö ne jaetaan, E.T.-sukupolvemme henkiset vaihtoehdot? Sopeutua elämään maan päällä tai kadota taivaan tuuliin (palata kotiin)?