Serge Gainsbourg, 1976. 35-mm, English version. Ei suom. tekst. Ma 29.11.2010 klo 19.00, Orion (ohjelmalisäys Serge Gainsbourg -sarjaan). ****Aiemmat katselut:
1. ti 27.6. - ke 28.6.1989, Kolmoskanava, nimellä Rakastan, en rakasta (katseltu osittain).
SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.
Gainsbourgin esikoinen piti esittää jo tasan kaksi kuukautta sitten, mutta lähes täysi Orionin sali joutui kokemaan silloin pettymyksen: saadussa kopiossa olivat italiankieliset tekstit. Huutoäänestyksessä päädyttiin dvd-esitykseen, joten ampaisin pois paikalta.
Tähän elokuvaan liittyi yksi varhaisimpia kokemuksiani liittyen elokuvaerotiikkaan. Gainsbourgin esikoistahan ei nykysilmin voi katsoa kuuluvaksi mihinkään eroottisen elokuvan genreen, mutta 1980-luvun lopun Suomessa se saattoi vielä näyttää siltä. Kesällä 1989 Suomessa oli ensimmäinen viikoittainen eroottisen elokuvan ohjelmapaikka Kolmoskanavalla tiistain myöhäisillassa (tämä oli myös ensimmäinen kausi kun Kolmonen ajoi kahta elokuvaa putkeen - osuva kokeilu valitettavasti loppui kesän 1990 jälkeen), ja elokuva näytettiin sillä 27.6.1989 nimellä Rakastan, en rakasta. Katson! arvostelun ohessa ollut kuva mikrofonin ääressä hymyilevistä Gainsbourgista ja Jane Birkinista vaikutti 11-vuotiaan silmin jotenkin lapsellisen harmittomalta leikiltä, ikään kuin he olisivat joitain Luxemburgin euroviisuedustajia.
Muistan, että äitini katsoi elokuvan. En muista tarkkaan, katsoinko itsekin sitä hänen kanssaan alussa, todennäköisesti. Joka tapauksessa tilanne oli ilmeisesti alkanut tuntua jossain vaiheessa jo hiukan kiusalliselta, sillä olin poistunut omaan huoneeseeni. Elokuva jäi kuitenkin kutkuttamaan mieltä, joten ravasin huoneeni ja keittiön väliä ja jäin niiden väliseen eteiseen ikään kuin miettimään jotain ja katselemaan sivusilmin televisiota, joka näkyi olohuoneesta. Satuinkin näkemään vahvan eroottisen kohtauksen, jossa seksi tuntui hyvin ongelmalliselta. Läpinäkyvä muovinen suihkuverho ja siihen takertuva käsi jäivät vahvasti mieleen. Myöhemmin illalla sängyssä fantasioin tilanteen huomattavasti vapautuneemmaksi.
Nyt nähtynä Gainsbourgin elokuva yllättää hellyyden ja tylyyden miltei päähänpistoisella vuorottelullaan. Tuo ensimmäinen seksikohtaus on todelliselta luonteeltaankin varsin ahdistunut, vaikkakin lopulta myös vapautunut näkemys homo- ja heteroidentiteettien kohtaamisesta. Gainsbourgin elokuvassa on jännittävän vilpitöntä tunteiden ja toiminnan sekä leikin ja vakavuuden ailahtelevuutta, mikä antaa charmantin holtittoman olemuksen koko kerronnalle. Kahden kuorma-autolla hivenen päämäärättömästi matkustavan nuoren miehen kumppanuus muistuttaa vahvasti saman vuonna valmistuneesta Im Lauf der Zeitista. Siinä missä Wim Wenders kuvasi herkästi kahden mennyttä miettivän miehen välisen hetkellisen ystävyyden heräämistä, Gainsbourg tuo roskakuskien välille homoseksuaalisen vuorovaikutuksen - ei tosin kovin avointa sellaista - ja mustasukkaisuuden, jonka Jane Birkinin esittämä ihanan lyhythiuksinen, äärisovinistisen työnantajansa (Reinhard Kolldehoff sikailurooliensa huipentumassa!) alituista piereskelyä kestämään joutuva baarityttö Johnny lopulta omaksi epäonnekseen herättää.
Nyt nähtynä Gainsbourgin elokuva yllättää hellyyden ja tylyyden miltei päähänpistoisella vuorottelullaan. Tuo ensimmäinen seksikohtaus on todelliselta luonteeltaankin varsin ahdistunut, vaikkakin lopulta myös vapautunut näkemys homo- ja heteroidentiteettien kohtaamisesta. Gainsbourgin elokuvassa on jännittävän vilpitöntä tunteiden ja toiminnan sekä leikin ja vakavuuden ailahtelevuutta, mikä antaa charmantin holtittoman olemuksen koko kerronnalle. Kahden kuorma-autolla hivenen päämäärättömästi matkustavan nuoren miehen kumppanuus muistuttaa vahvasti saman vuonna valmistuneesta Im Lauf der Zeitista. Siinä missä Wim Wenders kuvasi herkästi kahden mennyttä miettivän miehen välisen hetkellisen ystävyyden heräämistä, Gainsbourg tuo roskakuskien välille homoseksuaalisen vuorovaikutuksen - ei tosin kovin avointa sellaista - ja mustasukkaisuuden, jonka Jane Birkinin esittämä ihanan lyhythiuksinen, äärisovinistisen työnantajansa (Reinhard Kolldehoff sikailurooliensa huipentumassa!) alituista piereskelyä kestämään joutuva baarityttö Johnny lopulta omaksi epäonnekseen herättää.
Kiihkeä nimihitti sopii täydellisesti tarinaan, etenkin sen intohimoisimpaan vaiheeseen, tuoden seitsemän vuotta vanhempaan sävelmään aivan uutta syvyyttä, joka ei siitä välttämättä sellaisenaan välity. Harmi, että elokuva on jäänyt kutuklassikkoa tuntemattomammaksi. Itse ensitutustuin tuolloin 11-vuotiaana kumpaankin samalla kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti