Suurenmoinen Tati. Michael House, 2009. Suom. tekst. To 2.12.2010 klo 07.25, Ven. ***Jacques Tati on ollut viime aikoina ajankohtainen. Helsingin Juhlaviikoilla Tatin suppeaksi, mutta sitäkin omailmeisemmäksi jääneen tuotannon saattoi katsella Orionissa ja Rexissä. Katsoinkin puuttuvat palaseni, joita en ollut nähnyt tai muistanut nähneeni (Tateja tuli televisiosta 1985-87, jolloin niitä aktiivisesti katselin, mutten muista kaikkien kohdalta enää aivan tarkkaan, tulinko katsoneeksi). Myös vuosi pari sitten Teemalta tuli Teemalauantaissa ranskalainen Tati-ylistys. Nyt tulee toinen, sitä vähän kunnianhimoisempi dokumentti. Michael Housen yritys onnistuukin etenkin alkupuolella ja ylipäätään Tatin kutsumuksen seuraamisessa ja tuotannon läpikäymisessä. Tunnin aika on kerrankin ohjaajadokumentille sopiva - Tatin kuusi pitkää elokuvaa ehditään käymään kaikki suht hyvin läpi. Kovin suurta pääpainoa ei yllättäen edes anneta yleisesti arvostetuimmille "Enolle" ja Play Timelle, joista jälkimmäinen on sinänsä ihan oman dokumenttinsa arvoinen kokonaistaideteos. Loppupuolella dokumentti kuitenkin vähän kadottaa teemaansa tullessaan nykypäivän artisteihin, jotka ovat vaikuttuneet Tatista (kuten Pixiesin Frank Black). He ovat vähän naiiveine ylistyksineen ja vaikutustensa selittämisineen hiukan väärässä paikassa kokonaisuuden ja jopa Tatin sopivasti mysteerisen, monitulkintaisen mentaliteetin - optimisti vai pessimisti? - kannalta. Olen huomannut, että Tatin viileästi tarkkaileva ilmaisu ja idyllistä moderniin kasvava estetiikka herättävät erilaisissa ihmisisissä, itsessänikin, samaan aikaan sekä nautintoa että ahdistusta. Jotkut myös tuomitsevat Tatin siksi, että hän ei useinkaan toden teolla pane katsojaa nauramaan vaan kehottaa tätä löytämään naurun paikkansa itse. Näissä elokuvissa kyse on enemmän kuin hauskanpidosta: kokonaisesta oivallusten ja aivoitusten maailmankatsomuksesta.
Juhlaviikkojen esitysten aikaan muuten havahduin huomaamaan, että Lystikäs kirjeenkantaja (1949) taitaa olla kohdallani ensimmäinen elokuva, jonka ensimmäisen ja toisen katsomiseni välillä on kulunut neljännesvuosisata. Katsoin sen TV1:stä 9.2.1985 ja nyt Orionin valkokankaalta 12.9.2010.
Juhlaviikkojen esitysten aikaan muuten havahduin huomaamaan, että Lystikäs kirjeenkantaja (1949) taitaa olla kohdallani ensimmäinen elokuva, jonka ensimmäisen ja toisen katsomiseni välillä on kulunut neljännesvuosisata. Katsoin sen TV1:stä 9.2.1985 ja nyt Orionin valkokankaalta 12.9.2010.
Tässä siis merkkitapauksen kunniaksi oma Tati-listani pitkistä leffoista paremmuusjärjestyksessä:
1. Play Time (1967).
2. Lystikäs kirjeenkantaja (1949).
3. Trafic - liikenne (1970).
4. Riemuloma Rivieralla (1952).5. Enoni on toista maata (1957).
6. Parade (1974).
Blogia koskeva merkintä: Tämä on blogin ensimmäinen teksti, jossa kellonaika merkitsee tekstin julkaisuaikaa, ei tekstin luomisaikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti