Korppikortteli. 1963, Ruotsi. O: Bo Widerberg. * * * * * . Su 16.6.2013 klo 20.00, Orion (50 vuotta sitten). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos: Lea Joutseno. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 2/5.
Harvan ohjaajan filmografia muodostaa niin henkilökohtaisesti avautuvaa ja umpeutuvaa, mutta siinä välissä ikään kuin itsestä pois suuntautuvaa kaarta kuin Bo Widerbergillä (1930 - 1997). Tuntuu kuin Widerbergin ura olisi antiteesi koko uransa avoimesti omia ongelmiaan tutkineelle Ingmar Bergmanille, jonka kuuluisin ja suorasukaisin haastaja hän ruotsalaisessa elokuvassa onkin ollut.
Ensimmäinen elokuva, jonka Widerbergiltä näin, oli hänen viimeiseksi jäänyt unohtumaton Jo joutui armas aika (1995), jossa ohjaaja palasi nuoruuteensa Malmöhön kuvatessaan koulupojan ja opettajattaren eroottista suhdetta.
Se oli avoimesti omakohtainen "testamentti" (mahdollisesti juuri sellainen, sillä Widerberg sairasti syöpää), kun taas Widerbergin toinen elokuva ja läpimurto Korppikortteli (1963), jossa hän niin ikään jo palaa Malmöhön (tarkasti vuoteen 1936, jolloin sosiaalidemokraatit voittavat vaalit ja Hitleriin ladataan epämääräisiä toiveita paikallisen työväestön surkealla asutusalueella) on ohjaajansa mukaan täysin fiktiota.
Ei voi silti millään uskoa, etteikö Widerberg käsittelisi siinä jollain tapaa myös omaa taustaansa. Pääosassa on puoliksi kirkasotsainen, puoliksi kapinallinen nuorukainen, joka unelmoi kirjailijan ammatista keskellä lapsuutensa kulttuurisesti vähävirikkeistä huushollia ja vanhempiaan, jotka ovat pitkälti jo luopuneet unelmistaan, jo kauan sitten petyttyään niissä. Korppikorttelin mestarillisuus on siinä, kuinka hienovaraisesti ja vähitellen, eräänlaisessa äärimmilleen hidastetussa silmien avautumisessa, Anders (Thommy Berggren) kypsyy tajuamaan tämän ja vastuun omasta elämästään.
Anders on selvästi kiintynyt vanhempiinsa ja kasvuympäristöönsä kuin myös tiettyihin köyhän yhteisön keskinäisiin tottumuksiin, jotka luovat hetkittäin onnellista, mutta toisaalta mitään todellista uutta odottamatonta ilmapiiriä. Kodistaan ja naapurustostaan hän on myös kirjoittanut ensimmäisen teoksensa. Hän on pitänyt ihmisistä ympärillään, mutta haluaisi saada syitä, miksi hänen pitäisi ja välittää heistä vielä aikuisina. Hänen sijoittumisessaan tuttuun kontekstiin alkaa olla luontevasti todennettuja vieraantumisen elementtejä (esimerkiksi kohtaus, jossa Anders jää hämmentyneenä tuijottamaan pitkäksi aikaa erään kerrostalon ikkunassa huutelevaa hupakkoa naista, tilannetta, jonka hän on ehkä nuorempana nähnyt viattomammassa valossa ja johon kätkeytyvän ja jota ympäröivän surullisen todellisuuden hän vasta kenties kohtaa). Ohimennen kuvattu käynti kustantajan luona Tukholmassa on avaava käänne - sen jälkeen Anders alkaa ensin kieltämisen kautta tajuta, ettei hän voi saada kutsumukselleen aitoa vastakaikua omasta taustastaan. Kun hän purkaa tunteitaan yössä tyttöystävälleen, joka on tulossa hänelle raskaaksi, tämä ei osaa juuri reagoida niihin. Anders on alkanut puhua eri kieltä kuin mihin tässä ympäristössä on totuttu.
En muista elokuvaa, jossa juurilta lähtemistä edeltävää kypsymistä olisi kuvattu yhtä pitkällisenä, vellovana prosessina ja siten näin koskettavasti. Inspiroituneen dokumentaarisesti kuvatussa ja (aikanaan ehkä jopa shokeeravasti) sosiaalisia erityistapauksia esiin poimivassa asuinmiljöössä - kansankodin synnytysraunioilla - Andersin on kohdattava aika monta totuutta oikeassa valossa (kaupparatsuna toimineen isänsä alkoholismi, joka alussa näyttää vielä harmittomalta tissuttelulta, siivoojaäitinsä ynteiskunnallinen empivyys, johon tuntuu kätkeytyvän syrjähypystä aiheutunutta syyllisyyttä, kummankin vanhempansa pohjimmiltaan katkera suhtautuminen hänen omaan sivistyksenkaipuuseensa) ennen kuin hän on nähnyt tarpeeksi ja valmis kohtaamaan omat haasteensa.
Siitä huolimatta, vaikka Andersin luopumisprosessi tuntuu vaiheikkaalta ja vaativalta, se tapahtuu loppujen lopuksi nopeasti, ehkä noin vuoden sisällä, jos oikein luin elokuvan ajallista ulottuvuutta. Elokuvasta kotiin kävellessäni mietin kauhuissani, oliko oma vastaava prosessini liian pitkittynyt.
Kopio oli hyvässä kunnossa. Näytöksessä oli aika levoton tunnelma, rapinaa ja pulinaa, ei mitenkään suurta, mutta alituista ja siten harmillista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti