Towers Open Fire

1963, Iso-Britannia. O: Anthony Balch. * * * * * . Ti 18.6.2013 klo 21.00, Orion (50 vuotta sitten).
35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Paikka: parven 1. rivi, 13. istuin (4. välin jälkeen). Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: ma 8.11.1992 klo 20.30, Niagara (Tampere), 35-mm, SEA:n näytös.

Olin nähnyt Towers Open Firen aiemmin vajaat 21 vuotta sitten ensimmäisessä Tampereen arkistosarjassani, jossa se esitettin Cronenbergin Shiversin alkukuvana. Se oli silloin ensitutustumiseni paitsi Burroughsiin myös beat-kirjallisuuden ilmiöön yleensä.

Muistissani oli lähinnä mustavalkoisuus, kymmenenminuuttisuus, William S. Burroughs ja jokin ristivalotettu kaasunaamarikohtaus...

Paljon enempää ei tästäkään katselusta jäänyt mieleen muuta kuin täydellinen yllätyksellisyys. Burroughs on asunnossaan (mutta hänen äänensä lukee Gibraltarilla kirjoitettua tekstiä) ja hallusinoi eristäytyneisyydessään pörssiromahduksen jälkeisen kommandohyökkäyksen asuntoonsa. Vuoden 1929 pörssiotsikoita, perhevalokuvien hävittämistä, sädeaseita, kommunikaation ja informaation perusvälineistöä, väkivallan uhan ja uudelleenjärjestyksen tarpeen toisiinsa sekoittuva tunne. Huvittavimmassa kohtauksessa puhetta tulee väärästä suusta, mutta oliko se Burroughs itse, en muista, vai joku kokouspöydän jäsen.

Tämä on eksperimentaalista elokuvaa elinvoimaisimmillaan. Jännä hetkellinen vaihto mustavalkoisuudesta värilliseen animaatioon, valkoiseen taustaan, jossa värikkäitä säkiseviä palloja vähän kuin Coralin pesuainemainoksessa viitisentoista vuotta myöhemmin.

Towers Open Fire oli ensimmäinen brittiläisen Anthony Balchin ja Burroughsin elokuvallisista yhteistöistä cut-up-tekniikalla. Balch, joka aloitteli uraansa taidetta ja eksploitaatiota yhdistelevien elokuvaohjelmistojen luojana, julkaisi elokuvan kotimaassaan yhdessä Tod Browningin Freaksin (1932) kanssa, johon oli saanut oikeudet ja joka oli ollut valmistumisestaan asti pannassa Englannissa.

En jäänyt katsomaan Cronenbergin Alastonta lounasta, jonka alkukuvana Towers Open Fire tällä kertaa esitettiin. Sinänsä kiinnostava yhtälö, sillä Balch olisi halunnut ohjata Burroughsin romaanin 1970-luvun alussa. Harri Römpötti teki saman ratkaisun ja tarjosi lasillisen Coronan terassilla.