Pas si méchant que ça

Rakkaani ryöstää pankkeja. 1974, Sveitsi/Ranska. O: Claude Goretta. ***½. La 1.6.2013 klo 17.00, Orion (Gérard Depardieu). 35-mm. Dianafilmi. Tekstit: Satu Laaksonen, texter: Maya Vanni. Kopio (4/5): KAVA. Istumapaikka: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 5/5.

*

Tänään (1.6.) iltapäivällä tuli 20 vuotta siitä, kun kävin ensi kerran Orionin kulmalla. Olin luokkaretkellä, ja liivahdin erään kaverini kanssa omille teillemme etsimään Orionia. Sen päivän näytökset eivät olleet vielä alkaneet, mutta ohjelmistossa meni muistaakseni ainakin Fellinin Casanova.

*

Nyt tasan 20 vuotta myöhemmin sattuikin varsin kutkuttava ohjelma Orioniin: kolme elokuvaa, joita en ollut aiemmin nähnyt (The Dead Zonen tosin katsoin jo tiistain näytöksessä). Tällaisia kolmen ennennäkemättömän elokuvan päiviä kun alkaa olla Orionissa yhä harvemmin siinä vaiheessa, kun ns. perusklassikot alkaa olla nähty.

Muutama vuosi sitten Sodankylässä vierailleen sveitsiläisen Claude Gorettan ihastuttava varhaistyö Rakkaani ryöstää pankkeja sopi hyvin "merkkielokuvaksi", sillä ainoa etukäteiskontaktini elokuvan kanssa oli se pieni pätkä, joka nähtiin alkuvuonna Teemalla Depardieu-dokumentissa. Rakkaani ryöstää pankkeja valmistui kahden Gorettan kuuluisimman elokuvan, Kutsujen (1973) ja Pitsinnyplääjän (1977) välissä.

Olen nähnyt Gorettan tuotannosta aiemmin vain mestarillisen Pitsinnyplääjän, Kutsut taas on odottanut toistakymmentä vuotta katselua videoarkistossani.

Rakkaani ryöstää pankkeja on rauhallisten, rakastavien ja vaarattomien ihmisten rikoselokuva. Tapahtumat sijoittuvat korostamattoman idylliseen maaseutukylään, josta löytyy huonekaluverstas. Päähenkilö Pierre (Gérard Depardieu) on perimässä sen isältään (Jacques Debary), joka halvaantuu. Pienyrityksen sukupolvenvaihdos tapahtuu hetkellä, jona muovi on syrjäyttämässä puun huonekalujen ja taidekäsitöiden perinteisenä materiaalina. Omiin mietteisiinsä paljon kätkevä Pierre reagoi tilanteeseen viemällä salaa puutuoleja kaatopaikalle polttouuniin. Hän ei kerro alan tulevaisuusuhista työntekijöilleen vaan alkaa ryöstää vähäväkisen seudun hiljaisia pankkeja. Samalla hän tutustuu postipankin konttorityttöön Nellyyn (Marlène Jobert), jonka säikkyydessä on tiettyä sukulaisuutta Pitsinnyplääjän Pommen kanssa. Vähitellen heille kehittyy suhde, mikä ei kuitenkaan heikennä Pierren tuntumaa avioliittoonsa ja perheeseensä.

Gorettan sympaattinen maltillisuus kuvata Pierren motiiveiltaan yhtä hämmentynyttä kuin hämmentävää toimintaa on elokuvan persoonallinen voimavara, mutta tiettyjä uskottavuusongelmia erityisesti rikoksen polulta se ei poista.

Rakkaani ryöstää pankkeja jättää positiivisen vastaamattomuuden valtaan: miksi Pierre toimii kuin toimii? Hänen kaksoiselämässään on salaisuuden sädekehä, mikä tuntuu hänelle suorastaan luonnolliselta olotilalta. Patriarkaatin ja valmiina annetun elämänsisällön ahdistavuus ja epävarman yritystoiminnan stressaavuus näkyvät selvästi taustalla, mutta Pierren irtioton riskaabeli muoto perimmäisine merkityksineen jää silti inhimilliseksi mysteeriksi.

Puhutteleva on kohtaus, jossa Pierre vaatii Nellyä hävittämään päiväkirjansa, johon tämä on kirjoittanut pankkiryöstöstä. Tässä vaiheessa Pierren isä on jo kuollut. Tämä kuolema tuntuu olevan kovempi paikka hänen vaimolleen Marthelle (Dominique Labourier). Päiväkirjakohtauksessa Pierre itse nähdäänkin astumassa patriarkaattiin, taustaan kuitenkin erillään. Jännite siitä, jääkö joku yksin, ja kuka, on koko ajan olemassa. Kuviossa on myös Nellyn miesystävä Julien (Philippe Léotard).

Gorettan elokuvassa rikos toimii avaimena rakkauteen ja sen laajuuteen, joka ei mahdu perinteisen yhteiskuntamallin kehykseen. Tässä suhteessa Goretta voisi käsikirjoittajana olla tosin rohkeampikin. Marthen henkilökuvan ohuus johtuu pitkälti siitä, ettei hänen tahtotilojaan juuri kuvata. Loppukuvassa Pierre tuijottaa poliisiauton takaikkunasta kahta elämänsä naista, joista Nellyn jostain syystä tunnemme paremmin.

Epätodennäköinen pankkiryöstäjä on hahmo, joka tuntui olevan 60- ja 70-lukujen taitteessa keskiössä: muita esimerkkejä mm. Ota rahat ja juokse (1969) ja Hikinen iltapäivä (1975).

*

Näytöksessä oli täydellisen keskittynyt ilmapiiri, mutta ennen elokuvaa Orionin jonossa oli juuri edelläni humalainen mies (ensimmäinen kesäurpo?), joka ei lipunmyyjä Leenan ja vahtimestari Rayn vaatimuksista huolimatta millään tahtonut lähteä pois. Oli odottanut kuulemma kaksi tuntia viereisessä puistossa elokuvaa... Luuli tosin olevansa tulossa katsomaan Tex Averya. Lopulta hän vaihtoi yllättäen aihetta ("pitäisköhän iskeä nainen") ja alkoi vihdoin valua pois.. Vain vähän ennen Orioniin astumistani olin nähnyt saman miehen Eerikin Pippurissa - mies olisi halunnut syödä siellä lampaanviulua.