Las Hurdes

Las Hurdes - maa ilman leipää. 1933, Espanja. O: Luis Buñuel. * * * * * . Ti 15.1.2014 n. klo 19.50, Orion (Carte blanche à Pirjo Honkasalo). 35-mm. Suomennos: Esko Elstelä. Kopio hyvä. Paikka: permannon rivi 9, istuin 9. Näytösolosuhteet: 5/5. Aiemmat katselut: su 12.3.1995 klo 14.00, Tampereen elokuvajuhlat, Tullikamarin Pakkahuone, "Raimo Siliuksen maailman parhaat elokuvat" tai vastaava (muistaakseni ensimmäinen Rake Special), 35-mm / to 9.3.2000 klo 16.00, Tampereen elokuvajuhlat, Tullikamarin Pakkahuone, Luis Buñuel 2, 35-mm

Enpä olisi uskonut, että joskus tekee mieli ehdoin tahdoin lähteä pois Buñuelin elokuvasta, mutta nyt teki. Blokadan ja Las Hurdesin esitysjärjestys samassa näytöksessä nimittäin oli toinen kuin ilmoitettu, ja tiesin jo aika pian tämän ilmettyä, ettei jälkimmäinen välttämättä oikein istu Blokadan jälkeen katsottavaksi.

Buñuelin pöyhkeä etnografinen dokumentti Las Hurdesin köyhästä alueesta on edelleen yhtä ellei suurempi elokuvallinen riski kuin aikanaan: jo vuosisataisen kulttuurisen perinteen stigma-alueena omaavan maantieteellisen kolkan elokuvallinen representaatio kaukaista, mutta tungettelevaa sivistystä edustavan kertojan ammatillisesti puolivillaisesta näkökulmasta, joka ei osaa etsiä seudulta muuta kuin järkyttävää. Las Hurdes tuntuu kertovan vähintään yhtä paljon perversiivisesti uteliaista asenteista köyhyyttä ja takapajuisuutta kohtaan kuin niistä itsestään, joskin on vaikeaa tarkasti jäljittää tai todistaa Buñuelin tarkoitusperiä.

Kun näin elokuvan ensi kerran 17-vuotiaana Tampereen elokuvajuhlilla, olin erityisen järkyttynyt ja epäileväinen kohtauksesta, jossa vuohi putoaa jyrkänteeltä. Se näyttää aina avoimesti siltä kuin kuvausryhmä olisi työntänyt vuohen kuolemaan. Nyt luin, että vuohi oli ammuttu ennen kuvausta.

Syrjäseudun tapakulttuurin eksploitatiivisten ihmeiden ohella järisyttävin ja mieleenjäävin kohtaus tulee kuitenkin ulkoapäin, ja se on varsin yksinkertainen. Kylän rutiköyhiä lapsia otetaan pienessä koulun ahtaassa luokkahuoneessa. Eräs kalju poika saa tehtäväkseen kirjoittaa liidulla taululle: "Kunnioita toisen omaisuutta".

Las Hurdesista ei taaskaan tullut kovin yksiselitteisellä tavalla puistattava olo.

Tristana

1970, Luis Buñuel. Ti 3.1.2012 klo 21.15, Orion (Luis Buñuel). 35-mm. Suomenkieliset tekstit. ****½

Tristanaan tutustuminen tarkoittaa sitä, että olen vihdoin nähnyt koko Buñuelin jälkituotannon, joka katsotaan alkavaksi hänet uudelleen maailmanmaineeseen nostaneista 1960-luvun alun kohuteoksista. Tai ainakin näennäisesti nähnyt. Nimittäin Tuhon enkeli (1962) ja Linnunrata (1969), jotka niin ikään kuuluivat tähän Orionin perinteiseen vuodenvaihteen suosikkisarjaan, jäivät puoliksi näkemättä, koska yltiökiireinen joulukuu alkoi lopulta kostautua nukkumisvaikeuksina ja univelkoina. Pilkkiminen Buñuelin elokuvassa on toki omalla tavallaan syventävä elämys sekin, mutta harmittaa silti. Tristanassa pysyin onneksi hereillä. Tässä elokuvassahan Buñuel parodioi itseään herättämällä toisinaan kahta päähenkilöään unesta - normaalisti hänen henkilönsä vain toimivat kuin unessa. Catherine Deneuve on lähes päiväperhomaisen säteilevä Tristanana, joka ei ole niin nuhteeton ja puolustuskyvytön tyttö kuin miltä aluksi näyttää. Fernando Rey tekee muhkean tulkinnan miehestä, joka ei tiedosta jo joutuneensa lopulliseen vanhainkotiinsa. Näen Tristanassa vahvan yhteyden Viridianaan (1961) ja Kamarineidon päiväkirjaan (1964), joissa niissäkin nuori viattoman oloinen nainen riutuu patriarkaalisessa vankeudessa. "Vanhemmiten" olen alkanut innostua Buñuelin tuotannosta eniten juuri näistä eheämmistä elokuvista, joista Tristana on rakenteeltaan jopa poikkeuksellisen seesteinen ja kirkas - ja ehkä siksi yksi hänen hämmentävimmistä teoksistaan. Se on läpikotaisin nautittavaa elokuvaa, jossa ohjaaja tekee katolisista ja porvarillisista pakkomielteistä yhtä mielin määrin naurettavan irvokkaita kuin kummallisuudessaan kiehtovia. Buñuel on siitä harvinainen mestariohjaaja, että Suomessa hänen tuntemuksensa on säilynyt näihin päiviin asti elokuva-arkiston esitysten varassa. Varsin heikosti hänen elokuviaan on esitetty televisiossa tai julkaistu dvd:nä. Se on osasyy siihen, että Buñuel vetää alituisesti uusia katsojia. Kun yleisössä näkee etupäässä hyvin nuoria ihmisiä, palaa usein mieleeni 1990-luku Tampereella, "erilaisen elokuvan etsintä", lukiovuodet maanantaisine arkistonäytöksineen ja elokuvakerhovaikuttamisineen, joiden yhteyksissä hän tietyllä tapaa merkitsi minulle eurooppalaista ohjaajaa ylitse muiden. Nykyisin en enää pääse aivan samaan tunnelmaan ja innostukseen, mutta hänen parhaat elokuvansa ovat yhä ajattomia ja ehtymättömän rikkaita, sillä uskonnon, politiikan ja seksuaalisuuden kolmiyhteys tuntuu yhä säätelevän yhteiskuntia. Tristana nousi heti Buñuel-suosikkeihini, sillä haluaisin nähdä sen heti pian uudelleen. Vielä on näkemättä kymmenen Buñuelin Meksikon-kauden elokuvaa, tunnetuimpana niistä Kuoleman puutarha (1956).