Nashville

1975, Yhdysvallat. O: Robert Altman. * * * * * . La 26.12.2015 klo 18.00, Orion (Robert Altman). 35 mm. Suom. ja ruots. tekst. KAVI-kopio: ++++. Paikka: permanto, 3. rivi, keskellä. Aiemmat katselut: 1) ma 22.3.1999 klo 20.45, Niagara, Tre, SEA:n näytös, 35-mm, edestä, 2) ma 9.3.2015 klo 19.00, Orion, 35 mm, permanto, rivi 9, penkki 8, 3) la 14.3.2015 klo 18.00, Orion, 35 mm, parvi, 2. rivi, keskellä.

"Does Christmas smell like oranges to you?" (Hal Phillip Walkerin presidentinvaalikampanjasta).

Joskus 1990-luvun alussa, olisiko ollut syksyllä 1993, oli juustosämpylä juuttua kurkkuuni kun luin perjantain Aamulehdestä elokuvakarttaa. Lähiöteatteri Cinolassa meni Nashville. Tavallisesti siellä meni vain pikauusintoja normaaliohjelmiston elokuvista. Kumma juttu, etten kuitenkaan lähtenyt Hervantaan, jonne ei muuten juuri ollut asiaa. Olisikohan tämä ollut jo sen jälkeen, kun olin jo testannut Cinolan eräässä yönäytöksessä ja siellä oltiin mölytty Vuokralaisen aikana? Hämäräksi on jäänyt sekin, mistä kopio oikein oli peräisin - esimerkiksi kerholevityksessä Nashville ei muistaakseni enää tuolloin ollut.

Näin Nashvillen 17 vuotta sitten, mutta viime keväänä se vasta kolahti oikein kunnolla - katsoin sen kaksi kertaa Orionissa. Nyt taas tapaninpäivänä. Enpä muista, että kovin monta elokuvaa olisi tullut katsottua kalenterivuoden kuluessa kolmesti elokuvateatterissa - äkkiseltään tulee mieleen vain India Song, samalta valmistusvuodelta.

Kymmenisen Altmanin elokuvista on itseltäni näkemättä, mutta tiedän kaksi, joissa hän eri tavoin ylittää itsensä - ensimmäinen niistä on Nashville. Yhdysvaltain 200-vuotisjuhliin valmistunut teos on ainutlaatuinen hahmotus kansakunnan tilasta Vietnamin sodan päätyttyä ja videokulttuurin kynnyksellä. Tällaisten suurisuuntaisten kokokuvien aika oli yhdysvaltalaisessa elokuvassa viimeksi 1970-luvulla. 1990-luvun "human interest" -näkökulma toi Forrest Gumpin.

Nashvillen päivänpolttavuus on säilynyt kuumeisen kipeänä, ehkä siksi, että sillä ei ole tilinteon vaan diagnoosin luonne. Kulttuuri, bisnes ja politiikka käyvät käsi kädessä, keräten hyödyn paitsi toisistaan myös siitä, miten yhteisöt ovat hajonneet ja ihmisiä joskus toisiinsa sitoneet arvot ja perinteet karanneet käsistä. Elokuva on kuin keskeltä elettävää historiaa tallentuva, kiistatonta voimattomuutta herättävä, mutta ymmärrystä lisäävä näky rikki revitystä kansakunnasta, kuin lahjomattomalta taiteilijalta epäröimättänä aikana tilattu fresko sivilisaation kaaoksesta. Väärästä sodasta, kierosta presidentistä tai unelmien kääntymisestä rappioksi ei koskaan puhuta suoraan, mutta niiden vaikutuksen aistii joka liikkeestä. Altmanin tyylillinen tavaramerkki, jota voisi ehkä kutsua eräänlaiseksi vasemman käden perfektionismiksi, on Nashvillessa tihentyneimmillään ja huimaavimmillaan.

Monet Nashvillen hahmoista joko ovat keskenään kilpailevia tähtiä, haluavat sellaiseksi tai kuvittelevat olevansa heidän kavereita, autonkuljettaja Normania (David Arkin) myöten. Hän tarjoutuu näyttämään BBC:n radiotoimittajalle Opalille (Geraldine Chaplin) Nashvillen salatumpaa puolta, mutta tämä pamauttaa, ettei koskaan seurustele henkilökunnan kanssa. Itsetietoinen toimittaja on aiemmin rynnännyt haastattelemaan itsenään esiintyvää Elliott Gouldia kuin vanhaa kaveriaan Cannesista.

Elokuvan yksityistä kokemusta ja julkista sirkusta risteyttävä tematiikka on ehkä kiteytyneimmillään elokuvan vanhimman henkilön, toisessa maailmansodassa poikansa menettäneen Mr. Greenin (Keenan Wynn) kohtauksissa. Hänen vaimonsa makaa sairaalassa. Koko elokuvan ajan hän yrittää saada Los Angelesista lentänyttä sukulaistyttöään Marthaa (hurmaava Shelley Duvall), joka on muuttanut nimensä LA Joaniksi, käymään katsomassa vaimoaan, mutta tämä alati karkailee muusikkomiesten perään. Kirkonpenkillä Green itsekin kertoo vierustoverilleen jonkin verran ylpeänä, että samassa sairaalassa on potilaana myös kantritähti Barbara Jean (Ronee Blakley). Vierustoveri on Barbara Jeanin pakkomielteinen fani (Scott Glenn), joka nähdäänkin vauhkoamassa vieressä idolinsa toipumista, kun Mr. Green saa suru-uutisen tylysti sairaalan neuvontatiskillä.

Nashvillen henkilöistä läheisimpiä itselleni on gospellaulaja Linnea Reese (Lily Tomlin läpimurtoolissaan), kahden kuuron pojan äiti, jolla on keskustelematon, Walkerin kampanjaan keskittyvä aviomies (Ned Beatty) ja johon naisia kaatava kantritähti (Keith Carradine) kiinnittää hetkeksi huomionsa. Linnea on varmaankin helpoimmin rakastettava hahmo koko Altmanin tuotannossa.

Näyttelijöiden itsensä tekemä ja esittämä kantrimusiikki on milloin ironista, milloin koskettavaa, milloin naurettavaa, milloin järkyttävää, milloin kaikkea tätä. Lopussa, kun presidentinvaalikampanjan juhlatilaisuus on keskeytyä väkivaltaisesta välikohtauksesta, lauletaan yhdessä "you may say that i ain't free but it don't worry me".

Ollakseen niinkin maineikas elokuva ja monesti Altmanin pääteokseksi nostettu elokuva, Nashvillen lavea laajakangaskuvaus on säilynyt Suomessa varsin palkitsevasti valkokankaan omaisuutena. Tv-esityksiä ja kotitallennejulkaisuja ei ole tiedossa. Siksi jokainen Nashvillen esitys on tapaus.

Näytöksen aikana oli tullut kunnon ensilumi, joten kävin perinteideni mukaisesti ensilumioluella. Paikaksi valitsin Mendocinon, joka oli Orionin lähibaareista hengeltään ehkä lähimpänä Nashvillen tematiikkaa.

[Kirjoitettu 28.1.2016 klo 14.23.]

Tommy

1975, Ken Russell. La 14.1.2012 klo 21.00, Orion (Nuorten sävellahja). 35-mm. Suom. tekst. Magneettinen ääni. *****. Aiemmat katselut: la 16.4.1988 klo 21.45 - 23.35, TV2.

Tommy merkitsi aikanaan hämmentynyttä ensitutustumistani Ken Russelliin, vaikka ohjaajan nimi ei vielä kymmenenvuotiaana kiinnittänytkään pysyvämpää huomiota. Tilanne katselulle oli oudosti otollinen. Olin ollut äitini kanssa kotoa evakossa, toisin sanoen Adamsissa katsomassa Kuuhulluja, kun veljeni oli samaan aikaan pitänyt kotibileitä. Kävellessämme bussipysäkiltä kotiin, vastaan tuli kaljoittelevaa nuorisoa. Yhdet bileet olivat päättyneet, mutta toiset alkoivat, kun aukaisimme television... (olin kinunnut jo hyvissä ajoin luvan saada katsoa Tommy). Tommysta tuli ensimmäinen kosketukseni täysiveriseen elokuvalliseen psykedeliaan ja poptaiteeseen. Russellin maailma tunnetusti on liioittelua, huonon maun ekstaasia, niin myös Tommyssa. Jostain syystä vain viikkoa myöhemmin tv-esityksen jälkeen näin hirvittäviä painajaisunia ja kuumehoureita. Sain kuulla myöhemmin, että olin hourinut tv-sohvalla täysin sekavia. Haluaisin todella tietää, millaista juttua olin heittänyt, mutta äitini ei suostunut aikanaan kertomaan, ja nyt se on myöhäistä. Uneni muistan aika tarkasti eikä niiden tunnelma todellakaan kaukana Tommyn visuaalisesta ilmeestä ollut. Nyt aikuisena ja miltei neljännesvuosisata myöhemmin olenkin yhä hämmentyneempi Tommysta ja sen tematiikasta, joka on sen edustamalle popelokuvalle yllättävän pelotonta ja syvällistä, psykohistoriallisesti latautunutta. Tommy (Barry Winch) on pieni poika, kun hän näkee äitinsä (Ann-Margret) miesystävän (Oliver Reed) tappavan sodasta palanneen isänsä. Äiti ja miesystävä vaativat Tommya ajattelemaan, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään, ja pysymään tapahtuneesta hiljaa. Leikkaus kymmenen vuotta eteenpäin: Tommy (Roger Daltrey) on totellut. Hän on kuvaannollisesti mykkä, kuuro ja sokea - selkokielellä autistinen. Russellilta oli viisas päätös siirtää alkuteoksen eli The Whon samannimisen teema-albumin (1969) tapahtumat 1920-luvulta 1950-luvulle: näin hän kykeni häpeilemättä argumentoimaan sota- ja popsukupolvien välistä epätasapainoa, joka ilmeni erityisesti seksuaalisuudessa ja elämäntavoissa. Russell repii kaiken muun hajalle - jopa Pete Townshendin luoman alkuteoksen vakavuuden - paitsi Tommyn kasvun, omien kykyjensä ja itsensä löytämisen janon tämän kaiken hötön ja hyväksikäytön, kitschin ja kidutuksen keskellä. Mitä enemmän irti hän pääsee traumaattisista lähtökohdistaan, sitä vapautuneemmaksi hän tulee. Tommy on elokuva, joka tuskin saisi siunausta psykonalyytikoilta. Tommyynkin kokeillaan mitä erilaisimpia hoitomuotoja, mutta mikään ei auta. Itsekin lapsena tuskallisesti mykistyneenä koen Tommyn poikkeuksellisen läheiseksi hahmoksi, tosin en osaa vastaavalla tavalla jäljittää ehdotonta syytä tapahtuneeseen. Tämä puolihan jää kyllä Tommynkin kohdalla epäselväksi. Muistaako hän lapsuutensa kauhistavaa käännettä sellaisena, miten Russell sen meille välittää? Juuri tämän avoimuuden vuoksi Tommy on uskottava kaaos, painajaismainen popelokuva, barokkinen rockooppera, Wagnerin tasoa. Yletön konsepti toimii erinomaisesti vielä silloinkin, kun Tommy löytää lahjansa flipperinpeluussa ja nousee sen kuninkaaksi. Messiasmyytti kohtaa massakulttuurin, jossa kaikki on hetkellistä ja liukuvaa. Tommyn äidin orgastiset kylvyt televisiosta syöksyvissä vaahdoissa, papukastikkeessa, pesuaineissa ynnä muissa ihanissa liemissä, Tina Turnerin kauhunsekaisesti sähäköittämä Acid queen -jakso ja Tommyn vapauttavat riippuliito-, juoksu- ja vuorikiipeilyjaksot ovat yhtä unohtumattomia ja oleellisia irtioton yrityksiä kuin tahtomattomat väkivallanpurkaukset askelia aurinkoon. Tommy on nostalginen trippi siinäkin mielessä, että kolme myöhempää korporaatiorockin kangistamaa ikonia Elton John, Eric Clapton ja Tina Turner ovat siinä vielä polttavimmissa liekeissään. Nyt näkemässäni versiossa oli loistelias magneettiääni, mikä teki tästä musiikillisestikin nautittavasta elokuvasta hifistin unelman. Suomalaisesta kopiosta oli aikanaan leikattu viisi minuuttia ja 28 sekuntia. Kyse oli Keith Moonin Ernie-setä-kohtauksesta, joka oli nyt palautettu kopioon. Kaikin puolin Tommy oli järisyttävä käynnistys Nuorten sävellahjalle. Tämä oli myös ensimmäinen Russell-kokemukseni valkokankaalla. Odotan kieli pitkällä ja kuulat sekaisin lisää.

Dog Day Afternoon

Hikinen iltapäivä. 1975, Sidney Lumet. Orion 1.1.2012 klo 19.45 (Sidney Lumet in memoriam). 35-mm. Suom. tekst. ****½. Aiemmat katselut: 13.9.2003 Tampereen Liisankadulla (vhs, suom. tekst.): ***** (puolikkaat ei käytössä).

Yksi kaikkien aikojen parhaista panttivankidraamoista ja pieleen menevien keikkojen kuvauksista sisältää varsinaisen emotionaalisen runsaudensarven, jossa on kaikkea huumorista suruun, riemusta pelkoon ja rakkaudesta kuolemaan iltapäivästä yöhön etenevän tapahtuma-ajan puitteissa.  Hikinen iltapäivä taitaa olla suurelle yleisölle tunnetuin Sidney Lumetin elokuvista ja monille elokuvaharrastajillekin pääteoksen asemassa hänen urallaan. Lumet ja käsikirjoittaja Frank Pierson rekonstruoivat elokuussa 1972 sattuneen brooklyniläisen pankkiryöstön, josta P.F. Kluge oli kirjoittanut artikkelin Lifeen samana vuonna. Satun muistamaan elokuvan jo kesältä 1988, jolloin Kolmoskanava esitti sen, ja muistaakseni joku lähiomaisistani - mummu tai veli - kertoi viettäneensä antoisia hetkiä elokuvan parissa. Itse onnistuin katsomaan elokuvan ensi kerran vasta syksyllä 2003, kun kirjoitin Aamulehden Allakka-liitteeseen juttua Al Pacinosta (Aamulehden isot pomot olivat kuulemma tykästyneet juttuun - palautetta, jota harvemmin saa). Tykästyin elokuvaan sen loputtua täysin, mutta muistan katsomistilanteesta myös epävarmuuteni siitä, pitkitettiinkö panttivankitilannetta liian pitkään uskottavuuden kustannuksella, satapäinen poliisijoukkohan tuntui miltei yhtä avuttomalta kuin ryöstökaksikkokin. Nyt valkokangaskatselun myötä olen vakuuttunut, että ei. Kyse on myös poliittisesta pelistä ja virkavallan mediajulkisuuden sääntelystä. Koska katsojan annetaan aavistaa kaiken menevän muusiksi jo alkuhetkillä ryöstäjien kömpelyyden ja puutteellisen todellisuudentajun takia, Lumetille jää hyvin aikaa henkilökuvien syventämiseen. Yleensä muistellaan Pacinon esittämää hyväsydämistä Sonnya, joka haluaisi kustantaa ryöstörahoillaan poikaystävänsä sukupuolenvaihdosleikkauksen. Löytyyköhän 1970-luvun valtavirtaelokuvasta toista yhtä sympaattista homohahmoa? Vähintään yhtä kiehtova ja koskettava hahmo on Sal (John Cazale koirankasvoisimmillaan), joka haluaisi vain matkustaa Wyomingiin, kun valita voisi kaikista maailman paikoista. Sal on tyypillinen sivullishahmo, joka on suostunut keikkaan todennäköisesti vain kaveruuden takia. Hänellä ei nähtävästi ole elämässään erityisiä motivaatioita (ainoa seikka, mikä saa hänet tolaltaan, on television luoma käsitys pankkiryöstäjistä kahtena homoseksuaalina). Siksi hän on myös ryöstön ainoa vaarallinen tekijä - Sonny ei pystyisi tekemään pahaa edes pankinjohtajalle. Salin pahinta pelkäävä olemus ja tuskanhiki lopun äärimmäisen jännitteisissä tilanteissa nostaa elokuvan surumielisyyttä, joka aiemmin on juuri piiloutunut hänen hiljaisiin, hymyttömiin kasvoihinsa samalla kun Sonny on antanut ryöstölle huolettoman hyväntuuliset kasvot kadun mediasirkuksessa. Lumet on kietonut katsojan hyvin ryöstäjien täysin epärealistiseen uskoon tilanteen herruudesta, mutta yhdessä sekunnissa se on tylysti historiaa. Hikinen iltapäivä on yksi monista rikoselokuvista, joiden (usein katkerat) loppunäytökset tapahtuvat öisellä lentokentällä. Muita ovat mm. Bullitt (1968) ja Heat (1995). Hikisen iltapäivän kolkko loppu vertautuu kiehtovasti elokuvan valoisaan ja raikkaaseen alkujaksoon, jossa Elton Johnin Amoreena säestää vilkkaita ja aurinkoisia kaupunkikuvia. Ollakseen niinkin ammattitaitoisesti työstetty elokuva, on yllättävää, kuinka tiuhaan ja tuhdisti mikrofoni tunkeutuu kuvaan sen ensimmäisissä pankkikohtauksissa. Siitä huolimatta Hikinen iltapäivä oli mitä mainioin käynnistys elokuvavuodelle 2012.