2002, Yhdysvallat. O: Godfrey Reggio. * * * ½. Su 1.9.2013 klo 20.00, Orion (Helsingin Juhlaviikot / Philip Glass). 35-mm. Kopio: 4/5. Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Näytösolosuhteet: 3/5.Qatsi-trilogian huipennus on kolmikosta ajallisesti erillisin ja esteettisesti surumielisin. 2000-luvun alussa valmistunut Naqoyqatsi ei etsi kauneutta enää luonnollisesta tai teollisesta maailmasta vaan vetäytyy virtuaalitodellisuuteen, merkkikielen, numeroiden ja tietokonegrafiikan loputtomiin sokkeloihin ja pyörteisiin. Se, mitä tilkkeeksi mahtuu "vanhasta", on lähinnä ihmiskokemus, jossa yksityinen hukkuu spektaakkeliin.
Vuosituhannentaitteessa puhuttiin paljon paikallisuuden katoamisesta - Naqoyqatsi on ajassaan kiinni: heti alussa nähdään mahtavassa ilmakuvassa temppeli, joka näyttää aluksi ihmisen, mutta tarkemmalla syynillä vain ihmismielen luomukselta.
Kuvasinfonian kiinnostavimmassa "kohtauksessa" ikonisten merkkihenkilöiden kasvot kulkieat kankaalla vasemmalta oikealla kuin liukuhihnalla. Kesti hetken ennen kuin havahduin, etteivät ne olleet "todellisia" kasvokuvia vaan hiukan jälkikäsiteltyjä, lähempänä vahanukkeja tai täytettyjä eläimiä kuin eläviä ihmisiä. Audiovisuaalisessa nykymaailmassa maailmaa eivät hallitse epätäydelliset ihmiset vaan heidän retusoidut kuvakkeensa. Jasser Arafatin tai Ronald Reaganin pää edustaa turruttavaa merkkikieltä siinä missä numerot ja kooditkin, jotka eivät itsessään ilmaise mitään.
Philip Glassin musiikkia on edellisten osien mahtipontista minimalismia perinteisempää, mutta ennen kaikkea se on synkeämpää ja melankolisempaa kuin Powaqqatsissa, omaan makuuni ehkä enemmän istuvaa.
Naqoyqatsi on visio nykymaailman kaaoksesta, jossa ei ole enää mitään konkreettista, mihin tarttua. Omaan suohonsa on toki vaarassa upota elokuvakin. Reggio pystyy menemään syvälle merkityksettömyyden illuusioon ja kiinnittymättömyyden kokemukseen, keikuttamaan yritteliäästi digitalisoimaamme Nooan arkkiamme ylevästi sekä vasemmalta että oikealta, mutta viime kädessä on vaikea päästä perille hänen näkemyksestään. Oikeastaan, tarkemmin ajateltuna, Naqoyqatsissa paljastuu koko qatsi-trilogiaa vaivaava diegeettinen ongelma; nopean ja taitavan sinfonisen kuvavirran perimmäinen, ontologinen tyhjyys, joka menettää pinnallisen kutkuttavuutensakin heti, kun kuvasto ei olekaan eksoottista tai systemaattista vaan harmaata tai sekavaa.
Oli joka tapauksessa hienoa nähdä digitaalisena kuvattu elokuva filmiltä (oli pitkään hiukan epävarmaa, missä formaatissa elokuva esitetään). Kopio oli miltei tuliterä.
Parvella oli melkoinen tunnelma. Vasemmalla puolellani istui mies mukanaan kaksi pientä lasta, jotka katselivat elokuvan yllättävän intensiivisesti supinoistaan ja purkanjauhamisistaan huolimatta. Oikealla puolellani istunut pariskunta taas alkoi kuvavirtaan kenties turtuneena lääpiskellä kohtalaisen äänekkäästi, ja heidän edessään istunut pari innostui jäljentämään käytöksen.
