La p'tite Lili

Pikku Lilie. 1927, Ranska. O: Alberto Cavalcanti. * * * * . Ti 6.8.2013 klo 17.00, Orion (Renoir & Renoir). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Paikka: permannon rivi 3, istuin 10. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: ke 4.10.2006 klo 17.00 TAI la 7.10.2006 klo 17.00, 35-mm, Orion (Jean Renoir).

Varttitunnin mittainen impressionistinen filmikangas, jossa valmiin kangaspalan kudontajälki läpivalaisee koko ajan kuva-alaa. Poikkeuksellisen muotonsa vuoksi La p'tite Lili muistuttaa jollain tapaa elokuvan mekaanista esihistoriaa enemmän kuin valmistusaikaansa 1920-lukua; ilmaisu on viehättävästi käsinkosketeltavampaa, suorastaan tartuttavaa, kuin mitä kuva normaalisti valkokankaalla.

Isä-Renoirin entinen malli ja pikkuosassa nähtävän poika-Renoirin vaimo Catherine Hessling esittää 16-vuotiasta Lilietä, joka on menettänyt koko perheensä ja ajautuu vähitellen prostitutioiduksi, ymmärtämättä kaduilla kulkevien halujen alkukantaisuutta. Renoirin tuleva vaimo Marguerite Renoir toimii taas ensi kertaa leikkaajana, yhdessä ohjaaja Cavalcantin kanssa. Pikku Lilie onkin ainoa elokuva, jossa Renoir ja hänen kaksi rakastettuaan kohtaavat. Voikin olla, että elokuva on jopa merkityksellisempi tarkasteltuna Renoirin kuin Cavalcantin uralla.

Louis Bénechin ja Eugène Cavelin chansoniin perustuva Pikku Lilie hyödyntää kuorokerrontaa, joka mykkäelokuvassa toimii usein luontevammin kuin äänielokuvassa (vrt. Mighty Aphrodite, 1995).
 
Kun näin elokuvan seitsemän vuotta sitten, lopun dramatisoimaton, humoristinenkin väkivalta shokeerasi: surmatyön jälkeen paksu viiltäjä istahtaa huilimaan ja - pudottamatta veistä kädestään - alkaa leikata heti vesimelonia nälkäänsä, aivan kuin tappaminen ja syöminen olisivat yhtäläisiä rutiininomaisia perustarpeita.

Lilien surkea kohtalo on ironisen tunteilematon, mutta ympäristössään rujon totuudellinen. Luulen, että olen nähnyt Pikku Lilien senkin jälkeen ainakin kerran, mutten löytänyt esitystietoa ainakaan Orionin ohjelmavihkoista.

Vuonna 1977 ensi-iltansa saanut kopio, jossa on Darius Milhandin vuoden 1930 musiikki, oli hyvässä vedossa. Tämän elokuvan myötä Orion palasi kesäajasta normaaliaikaan.

Rien que les heures

Vain tunnit. Cavalcanti, 1926. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Pe 3.12.2010, n. klo 19.30, Orion (Elokuvan historia 9: Ranskalainen avantgarde). ****½

Alberto Cavalcantin nimi muistetaan ehkä parhaiten yhtenä 1940-luvun Ealing-studion ohjaajista. Hän on jäänyt kummittelemaan mieleeni erityisesti klassisen kauhun kruununjalokiven Dead of Nightin (1945) kahden episodin (joista toinen oli unohtumaton vatsastapuhujan tarina Ventriloquist's Dummy !) ohjaajana. Englantilaisen elokuvan kultakausi oli kuitenkin vain yksi etappi Rio de Janeirossa syntyneen Cavalcantin (1897 - 1982) pitkällä maailmaa kiertävällä uralla - 20-lukulla hän teki avantgardistisia elokuvia Ranskassa, 30- ja 1940-luvuilla dokumentti- ja näytelmäelokuvaa Englannissa ja 50- ja 70-luvuilla mitä erilaisimpia projekteja paitsi synnyinmaassaan Brasiliassa myös Länsi- että Itä-Euroopassa, jopa Israelissa. Löytyykö huimempaa elokuvahistorian kosmopoliittia mistään?

Rien que les heures on Cavalcantin puolituntinen esikoinen, jossa näkyy ihailtavan valveutuneena sekä hänen älyllinen pohdintansa että lapsenmielinen intonsa elokuvailmaisun mahdollisuuksista. Pariisiin sijoittuva elokuva on yksi aikansa lukuisten kaupunkisinfonioiden valioita. Kamera saattaa seurata pitkään automobiilia, joka on vain parkkeerattu kadulle - yhtäkkiä se muuttuu hevosvaunuiksi. Hienostunut mies syö lautaselta lihaa - yllättäen lautaselle ilmestyykin kuva teurastuksesta. Cavalcanti tähdentää kaupunkilaista elämänmuotoa ja vuorokausirytmiä ei niinkään kiihkeänä vaan äkkiseltään vaihtelevana ja monenlaistojen yhteisten ja yksityisten valintojen tuloksena. Näkökulma on ennen kaikkea huvittuneen silmäilijän, "näkijän". Lopussa suurkaupunki pienenee karttapallon myötä osaksi muuta maailmaa ja ikään kuin kasvaa tietoiseksi toisista kaupungeista ja seuduista (kuinka kuvaava aloitus hänen uralleen). Elokuvalla on poikkeuksellisen nautittava "keksinnön" aura, vaikka monet Cavalcantin ilmaisukeinot ovatkin ennestään tuttuja.

Jännittävää on myös, kuinka Cavalcanti kreditoi itsensä esikoisessaan pelkällä sukunimellään. Kyse ei liene ohjaajapersoonan vaatimattomuudesta vaan pikemminkin sen alleviivaamisesta. Vastaavaa tapaa ei muistu heti nyt elokuvahistoriasta mieleen.