Before the Devil Knows You're Dead

2007, Sidney Lumet. Su 8.1.2012 klo 20.00, Orion (Sidney Lumet in memoriam). 35-mm. Ruotsinkieliset tekstit. *****. Aiemmat katselut: ke 9.7.2008 (dvd, suomenkieliset tekstit): *****.

Niin synkkä elokuva kuin Before the Devil Knows You're Dead onkin, en keksi yhtäkään toista 2000-luvulla valmistunutta elokuvaa, jonka olemassaolosta voisi olla yhtä mielissään. Yllättävä mestariteos kun jäi Sidney Lumetin viimeiseksi elokuvaksi ja valmistui tasan 50 vuotta hänen esikoispitkänsä Valamiesten ratkaisun (1957) jälkeen. Nyt vuodenvaihteen Orion-kattauksen jälkeen en ole vieläkään nähnyt edes puolta ahkeran Lumetin tuotannosta, mutta hänen viimeinen elokuvansa kuuluu kirkkaasti tekijänsä parhaimpiin saavutuksiin - ellei se sitten yllä jopa kaikkein parhaimman teoksen valtuuksiin. Näin elokuvan ja innostuin siitä jo neljä vuotta sitten, kun se julkaistiin dvd:nä, ja sittemmin olen kehunut sitä ympäriinsä. On häpeä, ettei yhtä 2000-luvun keskeisintä amerikkalaiselokuvaa tuotu Suomessa teattereihin. Se sattui suomalaisittain pahaan ajankohtaan, jolloin niin sanotun haastavamman laatuelokuvan maahantuonti oli pari vuotta todellisissa pohjalukemissa. Toinen syy on ehkä siinä, ettei Lumet koskaan ole ollut mikään helposti myytävä trendiohjaaja - eikä hän ole sitä myöskään tässä testamentissaan, joka rikkoo aikarakennetta ja luo moniulotteisia ihmiskuvia sortumatta turhaan tyylittelyyn, vitsailuun tai kosiskeluun vähimmässäkään määrin. Kyse on katoavasta luonnonvarasta, aikuisten elokuvasta.  Näyttelijäkaarti on huikean taitava ja nautittava: mm. Albert Finney, Philip Seymour Hoffman, Marisa Tomei, Michael Shannon, Ethan Hawke, Rosemary Harris, Amy Ryan ja pienessä, mutta pippurisessa jalokivituntijan roolissa 90-vuotias Leonard Cimino, joka lausuu elokuvan avainrepliikin. Aina alkaen alun sinivaloisesta, hämmentävästä ja käänteikkäästä seksikohtauksesta jokainen jalokivikaupan ryöstön ympärille rakentuvan elokuvan kohtauksista - jopa toistot eri näkökulmista - tuntuu kuin tuoreelta alulta tarinalle, joka kääntää yhden tavallisen oloisen perheen kulisseista pintaan täydellisen kaksinaamaisuuden helvetin. Harvoin näkee yhtä kiusallisia ja paljastavia hetkiä perhesiteiden ydhistävistä velvoitteista valkokankaalla. Yksittäisistä kohtauksista tällä kertaa mieleeni jäi erityisesti hautajaisten jälkeinen Hoffmanin ja Tomein tukala autolla-ajokohtaus, joka on varsinainen neronleimaus koko piinallisen armottomassa draamantajussaan. Elokuvassa on nähty piirteitä kreikkalaisesta tragediasta, mihin on selviä perusteita, mutta olen aistivinani siinä myös jonkinlaista tarkentamatonta huolestusta nykymaailman vääristyneistä arvosuhdanteista, joilla on toki taustansa menneessä yhteiskunnallisessa kehityksessä - se, mikä tämän perheen todellinen tragedia on, jää arvailtavaksi, ja siihen pari perheenjäsenten välistä lyhyttä keskustelua tai heittoa vain yllyttävät elokuvan jälkipohdinnassa. Jonkinlaisen itseymmärtämyksen ulottumattomiin jäänyt rahanhimo lienee olennainen tekijä tuhon taustalla. Tämä on elokuva, joka riipii sielunjuuria myöten, jos vähänkään tunnistaa tällaista tematiikkaa omassa perhehistoriassaan. Käsikirjoituksesta, jonka timanttista näkökulmien hallintaa pitää erityisesti korostaa, vastasi teologista taustaa omaava Kelly Masterson, joka oli omien sanojensa mukaan työskennellessään masentunut. Lumet oli yksi niistä 2000-luvun konkareita, jotka tekivät viimeiset tai mahdollisesti viimeiset elokuvansa digikameralla - ja joiden työn jälki on niinkin ensiluokkaista. Muita tapauksia ovat mm. Ingmar Bergmanin Saraband (2003) ja David Lynchin Inland Empire (2006), jos se nyt sitten jää hänen viimeisekseen, kuten on epäilty. On kiintoisa piirre, että nimenomaan vanhat mestarit tuntuvat saavan uudesta tekniikasta viimeisillään enemmän elämää irti kuin useimmat nuoret kyvyt. Lumetille filmikamera oli ollut "pain in the ass". 83-vuotiaana ohjattu Before the Devil Knows You're Dead jäi todisteeksi hänen sisälleen säilömästään elokuvanteon intohimosta - millaiseen vitaalisuuteen 86-vuotiaana kuollut veteraani olisi vielä pystynytkään? Elokuvan iskevä nimi tulee irlantilaisesta sananlaskusta: "May you be in heaven a full half-hour before the devil knows you're dead." Näytöksessä tapasin Orionin ohjelmistosuunnittelijan ja sielun Antti Alasen, joka oli toipunut marraskuisesta liikenneonnettomuudestaan ja palannut ensi kertaa istumaan vakipaikalleen. Hän ehti kuin ehtikin vielä mukaan syyssarjaan, sen viimeiseen näytökseen.

Prince of the City

Vallan terällä. 1981, Sidney Lumet. Ke 4.1.2012 klo 18.00, Orion (Sidney Lumet in memoriam). 35-mm. Suomenkieliset tekstit. ***½

Kun Vallan terällä sai keväällä 1990 Katsossa! täysin harmaan ja värittömän videokannen, ajattelin, että tuossapa varmaan kuiva asiaelokuva. Jäi nauhoittamatta. Runsaat viisi vuotta myöhemmin sain tietynlaisen uudenlaisen elokuvallisen herätyksen ja aloin kiinnostua entistä enemmän myös tämäntyyppisestä elokuvasta (sillä tiellä olen oikeastaan yhä). Sittemmin olen kuullut, että Vallan terällä olisi Lumetin paras saavutus 1980-luvulta, mutta nyt tämän liki kolmetuntisen elokuvan nähtyäni täytyy olla yhtymättä lausuntoon, kun mielessä on esimerkiksi liki mestarillinen Ratkaisun hetki heti seuraavalta vuodelta. Selvästi myöhemmille 1990-luvun realistishakuisille poliisisarjoille suuntaa antanut Vallan terällä ei ole suinkaan heikko saavutus, mutta siitä ei kasva ihan täysin osiensa summaa, valtavan mittansa veroista poliisielokuvan huippua. Tositapaukseen perustuva elokuva on Lumetia tyypillisimmillään, vakaata ja vakavaa draamaa. Pääosassa hitusen ylinäyttelevä, mutta sinänsä rooliin erinomaisesti istuva Treat Williams esittää "hyväksi" ammatissaan hamuavaa huumepoliisia nimeltä Daniel Ciello, joka suostuu asennuttamaan paitansa alle salakuuntelulaitteen paljastaakseen korruptiotapauksia. Niiden suhteen hänellä ei ole tietenkään itselläkään puhtaat jauhot pussissa. Elokuvan vahvin kohtaus on jo sen alkupuolella: siinä Ciello riutuu jonkinlaisen tuskaisen itseymmärryksen hetkelle miettiessään, ottaako tehtävän vastaan. Hän valittaa toimivansa järjestelmää suojelevan ylemmän poliisijohdon ja slummien näköalattomuuden välissä, vain pitämässä niitä turvallisesti erillään toisistaan. Hän tiedostaa, keitä laki suojelee ja millä oikeus maksetaan eri puolilla. Tässä kiteytyy jo koko elokuvan tematiikka. Loppua kohden elokuva nousee yhä vain korkeammalle lainvalvonnan maailmassa, mutta peli ei - arvatenkaan - ole reilua sielläkään. Vallan terällä -elokuvan rakenne on tyyni ja rauhallinen, siinä ei ole juuri lainkaan dramaattisia nousuja ja laskuja. Lumet ei pyri osoittelemaan eikä todistelemaan mitään, hän vain välittää lain ihanteiden takaisen raadollisuuden. Ohjaaja tiettävästi halusi korjata tällä elokuvalla Serpicon (1973) antaman mustavalkoisen kuvan poliiseista. Jos oikein muistan kesän 2004 lukukokemustani, Lumetin muistelmateos Making Movies (Elokuvan tekemisestä, Like 1995) antaa varsin yksityiskohtaisen ja havainnollisen kuvan Vallan terällä -elokuvan käsikirjoittamisen pitkällisyydestä ja uuvuttavuudesta, pohjana oli Robert Daleyn kirja vuodelta 1978 ja toisena kirjoittajana Jay Presson Allen. Ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta yksikään elokuvan hahmoista ei ole erityisen inhottava ihminen, muttei myöskään korostetun sympaattinen. Lumetin pyrkimys ihanteettomaan realismiin on harvinaislaatuisen ehdotonta amerikkalaisessa elokuvassa. Sen valitettavana kääntöpuolena on kuitenkin tietynlainen teoreettisuus ja paperinmakuisuus, selvä uskalluksen ja painokkuuden puute erityisesti ihmiskuvissa ja tilanneherkkyydessä. Alun narkomanian kuvaukset ovat yllättävän rujoja, suorastaan oksettavia, mutta väkivaltaa, joka toteutuu lähinnä itsemurhina, Lumet kuvaa varsin siististi, joskin yllätyksellisesti. Kiinnostava juttu liittyy elokuvan tv-esityksiin Suomessa. Kolmoskanava esitti sen vappupäivänä 1990 ja MTV3 juhannusaattona 1996. Ehkä Lumetin riehaantumattomasta kerronnasta on haettu vaihtoehtoa tai vähintään hillintää olohuoneiden muille käyttömahdollisuuksille. Tai sitten elokuvan vetovoimaan ei ole vain uskottu. Vallan terällä ei myöskään menestynyt lippuluukuilla sen paremmin Yhdysvalloissa kuin Suomessa eikä Orionin ainoassa näytöksessäkään ollut kuin perussalillinen katsojia. Näihin seikkoihin liittyen mainittakoon, että elokuvan täkäläinen ensi-iltakierros nousee esille Taru Mäkelän dokumentissa Saalis (2006), jossa nykyinen Walt Disney Studios Motion Pictures Finlandin toimitusjohtaja Juha Mäkelä muistelee aikaansa entisen Kinoston teatteripäällikkönä. Mehukasta anekdoottia, johon liittyy myös Banaanipojat Hula-Hula-saarella (1981), ei kannata verbalisoida tässä.

Network

Kasvot kuvaruudussa. 1976, Sidney Lumet. Ti 3.1.2012 klo 19.00 (Sidney Lumet in memoriam). 35-mm. Ruotsinkieliset tekstit. ***

Kun Lumetin edellistä elokuvaa Hikistä iltapäivää (1975) kiiteltiin aikalaiskritiikeissä "anti-establishmentista", niin sama termi on kiinnostavasti yksi niistä rajuista "sisällöistä", joita television nuori kiipivä ohjelmapäällikkö (Faye Dunaway) haluaa ruutuun kasvavien katsojalukujen toivossa Lumetin seuraavassa elokuvassa Kasvot kuvaruudussa, joka oli aikanaan ehkä juuri se ohjaajan kuuluisin elokuva, neljää Oscar-palkintoaan myöten. Mediasatiirien kohdalla ajan hammas vain on kova, ja tämänkin Lumetin elokuvan klassikkoarvo on nykyisin hiukan kiistanalainen, vaikka tositelevision aikakaudella se tuntuukin hämmentävän profeetalliselta. Varmuudella se onkin sosiologisesti merkityksellinen ja jossain määrin ainutlaatuinenkin elokuva kuvatessaan päivittäistelevision muuttumista siksi henkiseksi kauhukabinetiksi, jollaisena sen tunnemme nyt myös Suomessa. Toisaalta sekoavan ja itsemurhalla heti kärkeen uhkailevan uutislukijan Howard Bealen (Peter Finch) valjastamisessa kanavan uudeksi lippulaivaksi voi olla myös harhaanjohtavaa liioittelua - tiedämmehän aivan viime ajoilta myös Suomesta tapauksen, jossa vakiintuneet lööppimediat ovat viitanneet kintaalla niin sanottuja kontrolloimattomia juttuvinkkejä ilmaiseksi blogissaan tarjoavalle mediapersoonalle. Tai suoraan television puolelta voi poimia vertauskohdan YLE Newsin lukijasta Kimmo Wilskasta, joka otettuaan hörpyn kaljapullosta suorassa lähetyksessä sai potkut eikä omaa show'ta. Kiinnostavaa Bealen kohtaloa koskevan kärjistyksen valossa on se, että Lumet itse kuului ensimmäisiin tv-sukupolven ohjaajiin, joten hänellä oli projektissa mukana vahva historiallinen ymmärrys välineestä jo 1950-luvulta alkaen. Silti voi olla, että Lumetin tv-kokemuksesta oli myös haittaa. Lumetin tyyli yhdistää siis varsin pitkälle vietyyn mediasatiiriin myös vakavampaa moraalista, muun tuotantonsa valossa juuri itselleen ominaista pohdintaa, suoranaista (holhoavan maskuliinista) huolestusta, erityisesti ihmissuhteiden ja ylipäätään inhimillisen tunne-elämän mahdottomuudesta televisiokoneiston henkilökunnan keskuudessa (Dunawayn ja William Holdenin hahmojen ehkä hiukan keinotekoisesti rakennettu suhde). Tämä voi johtua yhtä lailla myös Paddy Chayefskyn käsikirjoituksesta. Tyylillisesti kokonaisuus on epämääräinen ja osoitteleva, vaikka sen luoma kuva televisiokanavan ilmapiiristä ja johtoportaan toimintatavoista onkin sangen uskottava. Liki surrealistiset mediasatiiriset jaksot siinä toimivat parhaiten, mutta ne ovat ikään kuin eri ohjelmakartalla kuin hiukan päälleliimattu vakavampi pohdinta televisiotoiminnan kehityksestä. Kasvot kuvaruudussa jättää olotilan, ettei Lumet ole täysin osannut päättää, millaista elokuvaa on tekemässä. Ehkä juuri tässä mielessä se antaakin totuudenmukaisen kuvan television pirstaleisuudesta, mutta puhtaasti elokuvallisessa mielessä kaksijakoisuus on myös rasitus. Ilmeisesti Ruotsista Orioniin saapunut kopio oli varsin kulunut, ja näytös katkesikin kahdesti muutamaksi minuutiksi.

Dog Day Afternoon

Hikinen iltapäivä. 1975, Sidney Lumet. Orion 1.1.2012 klo 19.45 (Sidney Lumet in memoriam). 35-mm. Suom. tekst. ****½. Aiemmat katselut: 13.9.2003 Tampereen Liisankadulla (vhs, suom. tekst.): ***** (puolikkaat ei käytössä).

Yksi kaikkien aikojen parhaista panttivankidraamoista ja pieleen menevien keikkojen kuvauksista sisältää varsinaisen emotionaalisen runsaudensarven, jossa on kaikkea huumorista suruun, riemusta pelkoon ja rakkaudesta kuolemaan iltapäivästä yöhön etenevän tapahtuma-ajan puitteissa.  Hikinen iltapäivä taitaa olla suurelle yleisölle tunnetuin Sidney Lumetin elokuvista ja monille elokuvaharrastajillekin pääteoksen asemassa hänen urallaan. Lumet ja käsikirjoittaja Frank Pierson rekonstruoivat elokuussa 1972 sattuneen brooklyniläisen pankkiryöstön, josta P.F. Kluge oli kirjoittanut artikkelin Lifeen samana vuonna. Satun muistamaan elokuvan jo kesältä 1988, jolloin Kolmoskanava esitti sen, ja muistaakseni joku lähiomaisistani - mummu tai veli - kertoi viettäneensä antoisia hetkiä elokuvan parissa. Itse onnistuin katsomaan elokuvan ensi kerran vasta syksyllä 2003, kun kirjoitin Aamulehden Allakka-liitteeseen juttua Al Pacinosta (Aamulehden isot pomot olivat kuulemma tykästyneet juttuun - palautetta, jota harvemmin saa). Tykästyin elokuvaan sen loputtua täysin, mutta muistan katsomistilanteesta myös epävarmuuteni siitä, pitkitettiinkö panttivankitilannetta liian pitkään uskottavuuden kustannuksella, satapäinen poliisijoukkohan tuntui miltei yhtä avuttomalta kuin ryöstökaksikkokin. Nyt valkokangaskatselun myötä olen vakuuttunut, että ei. Kyse on myös poliittisesta pelistä ja virkavallan mediajulkisuuden sääntelystä. Koska katsojan annetaan aavistaa kaiken menevän muusiksi jo alkuhetkillä ryöstäjien kömpelyyden ja puutteellisen todellisuudentajun takia, Lumetille jää hyvin aikaa henkilökuvien syventämiseen. Yleensä muistellaan Pacinon esittämää hyväsydämistä Sonnya, joka haluaisi kustantaa ryöstörahoillaan poikaystävänsä sukupuolenvaihdosleikkauksen. Löytyyköhän 1970-luvun valtavirtaelokuvasta toista yhtä sympaattista homohahmoa? Vähintään yhtä kiehtova ja koskettava hahmo on Sal (John Cazale koirankasvoisimmillaan), joka haluaisi vain matkustaa Wyomingiin, kun valita voisi kaikista maailman paikoista. Sal on tyypillinen sivullishahmo, joka on suostunut keikkaan todennäköisesti vain kaveruuden takia. Hänellä ei nähtävästi ole elämässään erityisiä motivaatioita (ainoa seikka, mikä saa hänet tolaltaan, on television luoma käsitys pankkiryöstäjistä kahtena homoseksuaalina). Siksi hän on myös ryöstön ainoa vaarallinen tekijä - Sonny ei pystyisi tekemään pahaa edes pankinjohtajalle. Salin pahinta pelkäävä olemus ja tuskanhiki lopun äärimmäisen jännitteisissä tilanteissa nostaa elokuvan surumielisyyttä, joka aiemmin on juuri piiloutunut hänen hiljaisiin, hymyttömiin kasvoihinsa samalla kun Sonny on antanut ryöstölle huolettoman hyväntuuliset kasvot kadun mediasirkuksessa. Lumet on kietonut katsojan hyvin ryöstäjien täysin epärealistiseen uskoon tilanteen herruudesta, mutta yhdessä sekunnissa se on tylysti historiaa. Hikinen iltapäivä on yksi monista rikoselokuvista, joiden (usein katkerat) loppunäytökset tapahtuvat öisellä lentokentällä. Muita ovat mm. Bullitt (1968) ja Heat (1995). Hikisen iltapäivän kolkko loppu vertautuu kiehtovasti elokuvan valoisaan ja raikkaaseen alkujaksoon, jossa Elton Johnin Amoreena säestää vilkkaita ja aurinkoisia kaupunkikuvia. Ollakseen niinkin ammattitaitoisesti työstetty elokuva, on yllättävää, kuinka tiuhaan ja tuhdisti mikrofoni tunkeutuu kuvaan sen ensimmäisissä pankkikohtauksissa. Siitä huolimatta Hikinen iltapäivä oli mitä mainioin käynnistys elokuvavuodelle 2012.