Vallan terällä. 1981, Sidney Lumet. Ke 4.1.2012 klo 18.00, Orion (Sidney Lumet in memoriam). 35-mm. Suomenkieliset tekstit. ***½Kun Vallan terällä sai keväällä 1990 Katsossa! täysin harmaan ja värittömän videokannen, ajattelin, että tuossapa varmaan kuiva asiaelokuva. Jäi nauhoittamatta. Runsaat viisi vuotta myöhemmin sain tietynlaisen uudenlaisen elokuvallisen herätyksen ja aloin kiinnostua entistä enemmän myös tämäntyyppisestä elokuvasta (sillä tiellä olen oikeastaan yhä). Sittemmin olen kuullut, että Vallan terällä olisi Lumetin paras saavutus 1980-luvulta, mutta nyt tämän liki kolmetuntisen elokuvan nähtyäni täytyy olla yhtymättä lausuntoon, kun mielessä on esimerkiksi liki mestarillinen Ratkaisun hetki heti seuraavalta vuodelta. Selvästi myöhemmille 1990-luvun realistishakuisille poliisisarjoille suuntaa antanut Vallan terällä ei ole suinkaan heikko saavutus, mutta siitä ei kasva ihan täysin osiensa summaa, valtavan mittansa veroista poliisielokuvan huippua. Tositapaukseen perustuva elokuva on Lumetia tyypillisimmillään, vakaata ja vakavaa draamaa. Pääosassa hitusen ylinäyttelevä, mutta sinänsä rooliin erinomaisesti istuva Treat Williams esittää "hyväksi" ammatissaan hamuavaa huumepoliisia nimeltä Daniel Ciello, joka suostuu asennuttamaan paitansa alle salakuuntelulaitteen paljastaakseen korruptiotapauksia. Niiden suhteen hänellä ei ole tietenkään itselläkään puhtaat jauhot pussissa. Elokuvan vahvin kohtaus on jo sen alkupuolella: siinä Ciello riutuu jonkinlaisen tuskaisen itseymmärryksen hetkelle miettiessään, ottaako tehtävän vastaan. Hän valittaa toimivansa järjestelmää suojelevan ylemmän poliisijohdon ja slummien näköalattomuuden välissä, vain pitämässä niitä turvallisesti erillään toisistaan. Hän tiedostaa, keitä laki suojelee ja millä oikeus maksetaan eri puolilla. Tässä kiteytyy jo koko elokuvan tematiikka. Loppua kohden elokuva nousee yhä vain korkeammalle lainvalvonnan maailmassa, mutta peli ei - arvatenkaan - ole reilua sielläkään. Vallan terällä -elokuvan rakenne on tyyni ja rauhallinen, siinä ei ole juuri lainkaan dramaattisia nousuja ja laskuja. Lumet ei pyri osoittelemaan eikä todistelemaan mitään, hän vain välittää lain ihanteiden takaisen raadollisuuden. Ohjaaja tiettävästi halusi korjata tällä elokuvalla Serpicon (1973) antaman mustavalkoisen kuvan poliiseista. Jos oikein muistan kesän 2004 lukukokemustani, Lumetin muistelmateos Making Movies (Elokuvan tekemisestä, Like 1995) antaa varsin yksityiskohtaisen ja havainnollisen kuvan Vallan terällä -elokuvan käsikirjoittamisen pitkällisyydestä ja uuvuttavuudesta, pohjana oli Robert Daleyn kirja vuodelta 1978 ja toisena kirjoittajana Jay Presson Allen. Ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta yksikään elokuvan hahmoista ei ole erityisen inhottava ihminen, muttei myöskään korostetun sympaattinen. Lumetin pyrkimys ihanteettomaan realismiin on harvinaislaatuisen ehdotonta amerikkalaisessa elokuvassa. Sen valitettavana kääntöpuolena on kuitenkin tietynlainen teoreettisuus ja paperinmakuisuus, selvä uskalluksen ja painokkuuden puute erityisesti ihmiskuvissa ja tilanneherkkyydessä. Alun narkomanian kuvaukset ovat yllättävän rujoja, suorastaan oksettavia, mutta väkivaltaa, joka toteutuu lähinnä itsemurhina, Lumet kuvaa varsin siististi, joskin yllätyksellisesti. Kiinnostava juttu liittyy elokuvan tv-esityksiin Suomessa. Kolmoskanava esitti sen vappupäivänä 1990 ja MTV3 juhannusaattona 1996. Ehkä Lumetin riehaantumattomasta kerronnasta on haettu vaihtoehtoa tai vähintään hillintää olohuoneiden muille käyttömahdollisuuksille. Tai sitten elokuvan vetovoimaan ei ole vain uskottu. Vallan terällä ei myöskään menestynyt lippuluukuilla sen paremmin Yhdysvalloissa kuin Suomessa eikä Orionin ainoassa näytöksessäkään ollut kuin perussalillinen katsojia. Näihin seikkoihin liittyen mainittakoon, että elokuvan täkäläinen ensi-iltakierros nousee esille Taru Mäkelän dokumentissa Saalis (2006), jossa nykyinen Walt Disney Studios Motion Pictures Finlandin toimitusjohtaja Juha Mäkelä muistelee aikaansa entisen Kinoston teatteripäällikkönä. Mehukasta anekdoottia, johon liittyy myös Banaanipojat Hula-Hula-saarella (1981), ei kannata verbalisoida tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti