Säilöttyjä unelmia

2011, Katja Gauriloff. To 19.1.2012 klo 14.00, Maxim 1 (FS Filmin lehdostönäytös). 2K DCP. Suom. tekst. ****

Säilykeruoka hyllyvine lihoineen ja sardiineineen kiehtoi minua lapsena, sillä se ei kuulunut tavallisesti arkeeni. Kunnolla pääsin sen makuun vasta kesällä 1990. Silloin perintötilalle saapui sukulaisvieraita, jotka vetivät suolaista ruokaa suoraan purkista. Kun sitä sitten pääsi kokeilemaan, se maistuikin erilaiselta, jotenkin nykyaikaisemmalta, ehkä salaa nautittavammaltakin kuin hellan ääressä valmistettu kotiruoka. Purkkiruoka tuntui kätevyydessään äärimmäiseltä hyvinvoinnin ja joustavan elämän merkiltä. Sotiin ja retkeilyyn aikanaan suunnitellusta konseptista oli tullut osa jokapäiväisen elämän helpottamista. Minusta ei silti koskaan tullut säilykeruoan päivittäiskuluttajaa edes muutettuani aikanaan omiin oloihini. Säilykeruoalla on kuitenkin ahmijansa ympäri maailmaa, ja nyt sen tuotannosta on valmistunut elokuva, Suomessa. 2000-luvulla, jolloin suomalainen dokumenttielokuva on saanut vakiinnutettua asemansa elokuvateattereiden yhtenä osaohjelmistona, en muista nähneeni sen puitteissa yhtä visuaalisesti ajateltua ja elokuvallisiin ratkaisuihin luottavaa kotimaista dokumenttia kuin Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia. Tuotantoarvoiltaan se on täysin kansainvälistä huippua. Elokuvan perusidea on yksinkertaisuudessaan briljantti kuin Andy Warholilla tasan puolen vuosisadan takaisessa Campbell's Soup Cans -teoksessaan. Gauriloff ei tosin tarjoa poptaidetta vaan miltei meditatiivisen kurkistuksen massatuotannon yhtä inhimilliseen kuin epäinhimilliseen todellisuuteen. Ruokahyllyn perukoille toisten kaltaistensa keskelle päätyvän säilykepurkin aineosien 35 000 kilometrin pituinen tarina kertoo eri puolilla maailmaa teollista ruokaa valmistavista ihmisistä ja heidän mitä erilaisimmista unelmistaan työnsä lomassa. Keskeinen seikka, mikä estää Säilöttyjä unelmia kipuamasta aivan mestariluokkaan, on sen hiukan luettelelomainen ja eri osiensa keskinäiseltä painoarvoltaan epäsuhtainen episodirakenne, johon Nyt-liitteen Anu Silfverbergkin kiinnitti huomiota muuten positiivisessa arvostelussaan. Mutta tällaisenaankin Säilöttyjä unelmia saa suomalaisen dokumenttielokuvan puolesta juhlatuulelle. Yhtäältä kauniita, toisaalta karmivia kuva- ja ajatusmaailmojaan alleviivaamaton ja moralisoimaton Säilöttyjä unelmia on myös taas yksi audiovisuaalinen kokonaisteos, jonka jälkeen alkaa miettiä lihansyömisen mielekkyyttä ja merkitystä. Olen melko usein elokuvien tai tv-sarjojen vaikutuksesta siirtynyt kasvissyömiseen. Nytkin kävelin näytökseen jälkeen Zucchiniin kasvisaterialle, mutta en tule silti luopumaan kokonaan lihasta terveydellisistä syistä. Säilöttyjä unelmia kuitenkin laajenee tästä teemasta ja saa koko teollisen ruoantuotannon tuntumaan äärimmäisen luonnottomalta ja steriloidulta prosessilta, joka ei varsinaisesti houkuttele syömään juuri minkäänlaista elintarviketta. Samalla säilykepurkin tuotantoprosessin absurdi vaiherikkaus ja globaali hajasijoittuminen kiehtovat mekanistisena tapahtumasarjana, joka pysyy liikkeessä yhteiskunnan vähäväkisimpien, myös virheisiin ja vihaan kykenevien ihmisten käsissä. Säilöttyjä unelmia on vuoden 2012 toistaiseksi paras kotimainen ensi-ilta.