Ensitutustumiseni David Lynchin kädenjälkeen tapahtui joskus helmi-maaliskuussa 1985 Tampereen Nordiassa, jossa olin katsomassa Wolfgang Petersenin Päättymätöntä tarinaa (1984). Näytöksen trailereihin kuului Dyyni. Näkymät aavikkoplaneetalta kiehtoivat, ja kiinnostusta herätti myös tuolloin diggaamani ja trailerissa yllättäen veistä heilutellut Sting, jonka en aiemmin tiennyt näyttelevän. En kuitenkaan päässyt seitsemänvuotiaana Dyyniä katsomaan, sillä sen ikäraja oli -K14-. Lynchiin kuten ylipäänsä ohjaajiin en tuolloin vielä kiinnittänyt huomiota. 1990-luvun alussa sain lukea, että Dyyni oli kammottava epäonnistuminen. Ja sellaiseksi se sitten paljastuikin, kun elokuva tuli Makuunin vuokravideolta katsottua. Myöhemmissä katseluissa olen ammentanut siitä enemmän, päässyt rohdon makuun, mutta nyt neljännellä kerralla näkemykseni hiukan tasoittui. Dyyni on megalomaaninen sotku, mutta samalla äärimmäisen kiehtova sellainen. Sen sairaalloisessa kuvamaailmassa ja sekavassa kerronnassa on oudon ymmärrettävää, vilpitöntä keskittymiskyvyn puutetta. Frank Herbertin suositun, vuonna 1965 julkaistun romaanin filmatisointi tietyllä tapaa päätti yhden kauden Lynchin tuotannossa. Tässä vaiheessa kaksi Davidia, Kanadan Cronenberg ja Lynch, olivat vielä hyvin lähellä toisiaan temaattisesti. Biologinen kauhu oli ollut olennaisessa osassa Lynchinkin alku-uralla, ja Dyynissä se käristyy sekä rivoimmillaan että räikeimmillään. Myöhemmin biologiset epämuodostumat ja uteliaisuus ihmisen anatomiaan ovat Lynchin ilmaisussa jääneet sivummalle, viimeisimmässä töissä ei niitä ole näkynyt enää juuri lainkaan. Dyyni on ohjaajansa perverssein ja saastaisin elokuva, kuin märkivä finni, jota murrosikäinen ei jaksa olla nypläämättä kasvoillaan. Lynch puristaa Kenneth McMillanin loistavasti tulkitseman sadistisen ja moraalittoman paroni Vladimir Harkonnenin ihotaudista kaiken fyysisen ja eritteellisen vastenmielisyyden irti ja kytkee sen kukkia kantavaan tyttöpoikaan kohdistuvaan homoseksuaalisen himoon. Dyyni on valmistusvuotensa alitajunnallisten pelkojen peili: 1984 oli AIDS:n popularisoitumisen vuosi. Robin Wood piti teosta 1980-luvun patriarkaalisten tieteis- ja sarjakuvaelokuvien mädännäisyyden huipentumana ja mainitsi, ettei ole nähnyt homokammoisempaa elokuvaa. Dyynin tehokkaimmat kohtaukset pohjautuvatkin juuri rumuuden estetiikkaan - kauneus, toinen puoli perus-Lynchiä, jää Dyynissä selvästi paitsioon. Jos mitä, niin nykyisin vuodessa 10991 tapahtuva Dyyni näyttää ikäistään vanhemmalta elokuvalta, kauan sitten romutettujen tuotantokoneistojen elefantilliselta tehostespektaakkelilta, pönäkältä maskeerausfantasialta ja hikiseltä saippuadynastialta. Sen tuotannon tukalan raskasliikkeisyyden aistii joka kohtauksesta. Viitteitä löytää myös tulevaan, Lynchin pelastaneisiin ainesosiin: Kyle MacLachlan kirkasotsaisessa pääosassa, tolkuttoman naiivi teinirakkaus, Brian Enon hienonhieno Prophecy Theme, jossa on samankaltaisuutta ohjaajan hovisäveltäjäksi pian astuvan Angelo Badalamentin (erityisesti Lost Highwayhin) säveltämien maisemien kanssa. Muuten musiikista vastannut AOR-bändi Toto hoitaa tonttinsa varsin toimivasti, ehkä lukuunottamatta matoratsastuskohtauksen sankarillisia sähkökitarafiilistelyjä, jotka nykykatsannossa toimivat lähinnä camp-hengessä. Dyynin kautta tietysti pohtii sitä, millainen olisi tullut Jedin paluusta, jos Lynch olisi hyväksynyt George Lucasin ohjaustarjouksen. Joka tapauksessa Dyyni oli Lynchille ehkä tarpeellinenkin takapakki, mahdollisesti omien homofobisten tunteidensa liki 30 miljoonaa dollaria maksannut kohtaaminen, jonka jälkeen täytyi alkaa luoda nahkaansa uudelleen Alan Smitheena.
Mielenkiintoista muuten, että Zlavoj Zizek on listannut tämän epämääräisen ja tahattoman koomisen, mutta myös jollain tapaa kiehtovan teoksen kautta aikojen kolmanneksi parhaaksi elokuvaksi Sight & Soundin äänestyksessä.
VastaaPoista