Merrill's Marauders

Samuel Fuller, 1962. 35-mm. Ei suom. tekst. La 4.12.2010 klo 19.00, Orion (Samuel Fuller). ***

Hyökkäys Burmassa aloitti Maikkarin Fuller-sarjan keskiviikkona 1.6.1988. Se oli koulujen kesäloman ensimmäinen päivä. Odotin innolla tv:n elokuvakesän avausta, etenkin, kun tässä ikävaiheessa oli tapana käydä vielä innokkaasti sotaa joko tummanvihreillä muovisilla sotaukoilla tai sitten itse mitä erilaisimmilla valeaseilla. Mutta pettymys koitti lopulta: en saanut katsoa elokuvaa. Asiasta kyllä keskusteltiin keittiössä vanhempienikin välillä, mutta lopputulos oli tämä.

Niinpä odotukset olivat kasvaneet 22 vuodessa huikeiksi tämänkin elokuvan kohdalla. Nyt jouduin hiukan pettymään. Fullerin ohjaukseksi Hyökkäys Burmassa on toki visuaalisesti poikkeuksellisen häikäisevä ja  myös aikansa sotaelokuvaksi kiinnostavan konstailematon ja mahtailematon tapaus. Vuoden 1942 Burmaan sijoittuva tarina kuvaa prikaatinkenraali Frank Merrilliä ja hänen 5307. jalkaväkiyksikköään, jotka yrittävät tunkeutua vihollisen linjojen taakse. Näin estettäisiin Saksan ja Japanin joukkojen kohtaaminen Intiassa.

Yllättäen hienointa Fullerin ohjauksessa on sodankäynnin maisemallinen ulottuvuus - jalkaväen hidasta marssimista läpi soiden ja jokien kuvataan laaja-alaisena kokonaishahmotuksena, ikään kuin luonnon orgaanisena, inhimillisyytensä salaavana biomassana, jolle viidakko välillä repeää tulenherkäksi tantereeksi ja vuorenhuiput siintävät edessä suunnattoman tuskan ja työn takaisina välietappeina. Erikoista onkin, että yksilön kokemus jää lähes täysin ryhmän yhteisen toiminnan ja päämäärätietoisuuden jalkoihin. Yleensähän Fullerin sotaelokuvissa inhimillinen rasituskenttä on varsin rajattu, joskus täysin motitettu klaustrofobinen tila (Fixed Bayonets!). Vaikka nyt sotilaiden tehtävä on erityisen ylivoimainen, Fuller ei saa sitä täysin tuntumaan siltä - sinänsä suoraviivaisesta kerronnasta puuttuu tarvittavaa jämeryyttä ja ärjyä tilanneherkkyyttä, jotka nostaisivat kuolemaan syöksyvän kollektiivisen uupumuksen pintaan.

Yhdysvaltain puolustusministeriö oli yhteistyökumppanina tuotannossa, josta vastasi alansa riippumaton tekijä Milton Sperling. Valtiollisen patrioottisen tahon osuus on ilmeinen etenkin lopussa, jossa Merrillin jalkaväkiyksikön palvelus siirretään viidakosta osaksi myöhempiä sotaparaateja. Lopputulos ikään kuin todistaa oikeiksi Fullerin omat epäilykset koko elokuvan suhteen. Hyökkäyksen Burmassa voikin ennen kaikkea nähdä Fullerin ikuisuusprojektin Voittamattoman ykkösen (1980) tuiki tarpeellisena alkuverryttelynä.

The Crimson Kimono

Samuel Fuller, 1959. 35-mm, restauroitu laitos (Sony Columbia). Ei suom. tekst. La 27.11.2010 klo 21.00, Orion (Samuel Fuller). **½

Erittäin iskevä aloitus: stripteasetanssija Sugar Torch vetää show'taan, vetäytyy pukuhuoneeseensa tullakseen ammutuksi ja pakenee alusvaatteissaan kadulle, jonka autojen sekaan lopulta lyyhistyy. Alkukohtaus itse asiassa muistuttaa myöhempien aikojen katsojaa Blade Runnerin vähän vastaavanlaisesta kohtauksesta. L.A:n Pikku Tokioon sijoittuvassa sekarotuisessa - valkoiset ja japanilaiset - poliisien mustasukkaisuusdraamassa on kiehtovia etnisiä tappelukohtauksia ja jopa karatekilpailu (näistä yhteyksistä voisi joku harrastaja vetää ehkä merkittävämmänkin linkin johonkin Showdown in Little Tokyoon....), mutta rasismia ajan hengessä käsittelevä tarina on suorasukaisuudestaan huolimatta varsinainen sotku. Heikoin Fuller toistaiseksi tässä retrossa, joskin toisessa yhteydessä - esim. viimeiset film noirit -kontekstissa - tämä voisi ehkä näyttää paremmalta. Joka tapauksessa ohjaajan hermoherkkä iskukyky loistaa poissaolollaan. Jos oikein ymmärsin, The Crimson Kimono esitettiin tällä viikolla ensi kertaa Suomessa.

Verboten!

Kiellettyä! Samuel Fuller, 1959. 35-mm. Ei suom. tekst. Pe 26.11.2010 klo 21.00, Orion (Samuel Fuller). Lähes läpinukuttu.

Tatort-sarjaan tehty Kuolema Beethoven-kadulla (1973) oli aikanaan ensimmäinen Fuller, jonka näin, en tosin kokonaan. Vinkkasin Goethe-Institutille siitä Facebookissa, koska se ei kuulunut tähän Orionin sarjaan. Se taisi olla aikanaan ensimmäinen elokuva, jota katsoin salaa vanhemmilta. Ihmettelin silloin kymmenenvuotiaana, onko Fuller saksalainen ohjaaja. Tämä Fullerin ensimmäinen Saksaan sijoittuva elokuva on Helgan ja jenkkisoltun omalaatuisesti roihuava rakkaustarina tuhotussa Berliinissä. Valitettavasti nukahdin, mikä ei enä yllättänyt. Kuuhulluus verotti juhlavaa elokuvailtaa. Yksi toistuva kuvakulma sotilaasta vuoteella ja Helgasta hänen vierellään muistutti - ehkä tummennetun taustansa takia - oudosti Gallen-Kallelan Lemminkäisen äitiä. Odotan tämänkin jälleennäkemistä.

Underworld U.S.A.

Alamaailma USA. Samuel Fuller, 1961. 35-mm. Suom. tekst. Pe 26.11.2010 klo 19.00, Orion (Samuel Fuller). Osin nukuttu.

Järjen mukaan olisi pitänyt mennä lähes läpinukutun Väsyneen kuoleman jo kotiin nukkumaan, mutta tiedän, etten olisi herännyt yhdeksän Verboteniin!, josta oli jo viimeinen näytös. Siksi menin katsomaan tämän Fullerin ehkä kovapintaisimpana ja visuaalisesti väkevimpänä tunnetun elokuvan ensimmäisen näytöksen ensisijaisesti pienet torkut mielessä. Mutta kun niin ajattelee, niin sitä pysyykin yllättävän hyvin hereillä. Toki uni yllätti lopulta. Fullerin armoton ja ihanteeton näkemys rikollisuuteen kasvavasta identiteetistä valottui silti väkevästi, kuin unesta herättävinä turpaanlyönteinä. Odotan jälleennäkemistä.

Forty Guns

Samuel Fuller, 1957. 35-mm. Orion su 21.11.2010 klo 18.30. ***½

Muistan vuoden 1990 hiihtoloman viimeisen päivän, kun odotin videoiden rec-painike kuumana John Hustonin Muistoja (The Dead, 1987) Kolmoskanavalta. Yllättäen sitä ei tullutkaan. Peter von Bagh alkoi esitellä jotain aivan muuta elokuvaa: 40 urhoa!

Pettymys oli valtava. Hustonin testamentti olisi varmasti ollut tunnelmallinen päätös hiihtolomalle. Tympeä sunnuntaiolo vain tehostui, kun odotettua elokuvaa ei tullutkaan ja koulun penkille paluu valtasi yhä vahvemmin mielen. Suljin television ja sammutin videot. Korvaavan elokuvan valinta kun ei tuntunut kovin onnistuneelta ratkaisulta. Muistoja ei tietysti olisi korvannut edes 400 urhoa - saati kepposta.

Vaikka nyt toki selviääkin, että joitain tiettyjä yhtäläisyyksiähän näillä on - suvusta ja perinteestähän kummassakin elokuvassa on kysymys. Paronitar Jessica Drummond (Barbara Stanwyck, jonka väkevää läsnäoloa Fuller ei täysin hyödynnä) pitää kuuliaisen lankoletkansa avulla jöötä yllä, mutta aikansa kutakin.

Fullerin teokseksi 40 urhoa on jopa poikkeuksellisen selvästi A-luokan oloista elokuvaa Cinemascopea, Harry Sukmanin konventionaalista musiikkia ja "Jidge" Carrollin balladinomaisia lauluosuuksia myöten. Kavan esittämä kopio oli vieläpä aivan priima, joten harvoinpa näkee Fulleria näin kokonaisvaltaisen koreissa puitteissa. Tuttua tekemisen vimmaa, brutaalia motivointia ja leikkauksen rosoa kuitenkin löytyi kaiken tämän keskeltä.

Erikoislähikuva lähestyvän kaksintaistelijan silmistä näyttää miltei valmista tietä Sergio Leonelle ja kiväärin piipun sisältä kuvaaminen taas James Bondin alkutunnarille... Fullerin näkemys lännestä on rajun romantisoimaton, mutta hänellä ei ole minkäänlaista tarvetta romuttaa sen illuusiota, todistaa jotain kollektiivista kokemusta toiseksi. Antti Alanen pohdiskeleekin Kavan esitteessä, kuuluvatko Fullerin "end of the west" -westernit pitkällisen lajityyppinsä aitoihin edustajiin vai jo ensimmäisiin metawesterneihin.

Vai olisiko ehkä olemassa jonkinlainen välitila, jonka yksinomaan Fuller täyttää? Jonkinlainen tiukan, tinkimättömän ja tunteen sijaan toimintaa korostavan, toisessa maailmansodassa kouliintuneen uutisreportterin länsi.

Muistoista puheenollen, sen olen sittemmin nähnyt muutaman kerran. Ne katselut muodostavat jokainen aivan oman tarinansa. Jostain joskus kuulin, että tuo vuoden 1990 ohjelmanmuutos ilmeisesti perustui Muistot maahantuoneen VCM Finlandin konkurssiin. Muistot oli sen yksi viimeisiä, ellei viimeisin, maahantuonti. Esitysoikeudet olivat ilmeisesti sen myötä epäselvenneet.

Muistot odottaakin yhä tv-ensi-iltaansa. Siinäpä siis vinkki vaikkapa Yle Teemalle, eritoten loppiaisaaton ohjelmistoa silmällä pitäen.

China Gate

Samuel Fuller, 1957. 16-mm. Ruots. tekst. Orion la 20.11.2010 klo 21.00. ***½.

Fullerin kova ja armoton seikkailu Indokiinan sodan loppuvaiheista vuonna 1954. Yhdysvaltain osuus koko sodankäynnin ilmapiirissä on hallitseva ja ikään kuin jo vaistomaisesti valmiina seuraavaan komennukseen... Monikansallisen sissipartion operaationa on tuhota suuri asevarikko. Ho Tši Minhin ja Stalinin kuvat roikkuvat rauhassa seinillä, muutenkin miehistä tunnelmaa omanarvontuntoisesti sulostuttava Angie Dickinson esittää baarityttö Lucky Legsiä. Fullerin hermoherkkä tilannetaju on vahvimmillaan kohtauksessa, jossa Goldie (Nat "King" Cole!) tappaa vihollisen samalla, kun hervottoman kokoinen naulaviritys läpäisee hänen kenkänsä. Myös absurdi lentokohtaus, jossa haavoihinsa kuolevaa kapteenia yritetään pitää hereillä, on unohtumaton. Ei shokkiestetiikkaa, vain sodan arvaamattomuuden ja rujon välinpitämättömyyden läpitunkemista. Tiettyä laahaavuutta paikoin. Loppu jää hivenen kliseiseksi.