Murder!

(Epäiltynä murhasta). 1930, Iso-Britannia.       * * * ½. O: Alfred Hitchcock. Su 15.9.2013 klo 20.45, Orion (Hitchcock Englannissa / Alfred Hitchcock). 35-mm. Kopio (4/5): ?BFI? Paikka: permannon rivi 9, istuin 6. Näytösolosuhteet: 4/5.

Kiertävän teatteriseurueen nuori näyttelijätär Diana Baring (Norah Baring) löydetään pökissä viereltään kuollut, yhtä nuori kollegansa. Olivatko he kilpailijoita? Muistinsa menettäneen Dianan kohtalona on saada epäilykset niskoilleen, vaikka katsojina arvaammekin jo muuta - aivan kuten oikeuden valamies Sir John Menier (Herbert Marshall), joka ryhtyy auttamaan tyttöä pulasta ensin tuomittuaan tämän.

Kuka sen teki? -tyyppinen rikosmysteeri oli Hitchcockille aina lähtökohtaisesti jo liian tavanomainen kerrontatapa, mutta siihen nähden Murder! on varsin sujuva ja jopa innoittunut teos.

Lopun trapetsikohtauksessa näkyy Hitchcockin mestarillisuus äärimmäisen hiostavan jännityksen rakentajana. Kyseessä saattaa olla hänen ensimmäinen huippuhetkensä 1930-luvulla ja äänielokuvassa. Intuitiivisesti ajattelen, että Murder! saattaa olla myös Hitchin 30-luvun alun kärkeä (näkemättä on vielä muutamia - retro jatkuu Orionissa vasta joulukuussa).

Voi tietysti päivitellä, että todellinen murhaaja on Dianan poikaystävä Handel Fane (Esme Percy), akrobaatti, joka on temppujaan eikä välttämättä ihan niitäkään varten usein pukeutunut ristiin. Sukupuoli-ideologisesti elokuvalla on ikävästi rajoittunut sävy: Fane jää tarinassa lähinnä vain transvestisminsa ja murhaajuutensa personoimaksi.

Lumoavassa kohtauksessa pikkutyttö (ilmeisesti tunnistamatta jäänyt näyttelijä) soittaa pianoa ikään kuin keventäväksi taustamusiikiksi katsomatta kertaakaan kameraan, takanaan aikuiset puhumassa... aikuisten asioita. Tällaisissa viattomuuden ja petollisuuden samaan tilaan yhdistävissä selittelemättömissä kohtauksissa Hitch on parhaimmillaan.

Tasan 20 vuotta myöhemmin Hitchcock palasi teatterimaailmaan usein aivan turhaan väheksytyssä elokuvassaan Esirippu laskee.

Hieno ja harvinaislaatuisen myöhäinen sunnuntai-illan näytös 83 vuoden takaisesta elokuvasta henkisesti rankan viikonlopun päätteeksi.

The Skin Game

(Kieroa peliä). 1931, Iso-Britannia. O: Alfred Hitchcock. To 12.9.2013 klo 17.00, Orion (Hitchcock Englannissa / Alfred Hitchcock). 35-mm. Kopio (4/5): ?BFI? Paikka: parven rivi 2, istuin 6. Näytösolosuhteet: 4/5.

Filmihullun tunnistaa itsessään kai siitä, että painelee elokuvateatteriin, vaikka kuinka olisi tilanne päällä tai vaikea paikka muuten elämässä. Usein sillä kustannuksella ainakin omalla kohdallani, ettei elokuvaan sitten pysty keskittymään juurikaan.
 
Harvinaisemmistakin Hitchcockin 1930-luvun elokuvista on kuitenkin nyt vain yksi näytös kustakin, ja seuraavaa valkokangasnäkemistä saisi odottaa todennäköisesti ainakin neljännesvuosisadan.

Joten kahden maalaissuvun taistelusta nähtävimmin kertova The Skin Game meni aika ohi, mutta ei aivan. Sekavassa mielentilassa ei yleensä jaksa seurata valkokankaan ihmisiä, mutta kylläkin eläimiä... Mieleeni jäi veikeä kohtaus, jossa Hitch suuntaa kameran ihmisistä polven korkeudelle ja seuraa koiraa, joka ei väsy ottamasta henkilön kourasta palloa vastaan hampaillaan... Sitä olisi voinut katsoa loputtomiin.

Juno and the Paycock

1929, Iso-Britannia. O: Alfred Hitchcock. * * * . Ti 10.9.2013 klo 17.00, Orion (Hitchcock Englannissa / Alfred Hitchcock). 35-mm. Kopio (3/5): ?BFI? Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 2/5.

Hitchcockin ensimmäinen äänikameralla ohjaama elokuva on puhelias tulkinta ilmeisen puheliaasta näytelmästä. Hitch ei ehkä ollut yhtä nopeasti sinut äänen kanssa kuin vaikkapa Fritz Lang. Sean O'Caseyn juhlitusta tekstistä (jonka ensi-ilta oli 1924) syntynyt teos on kuitenkin Hitchcockin tuotannossa epätavallinen kuvaus perheestä, yksiköstä, joka oli hänelle aina jossain määrin vieras.
 
Kyse on sisäänpäinlämpiävästä elämästä Dublinin nuhjuisimmilla vuokra-alueilla Irlannin sisällissodan aikaan 1920-luvun alussa. Kaksihuoneisessa asunnossa elävän perheen äiti (Sara Allgood) on sen topakka ja maanläheinen voimahahmo, isä (Edward Chapman) taas "tarpeellinen kuin riikinkukko" juodessaan yhteisiä varoja pubissa. He elävät uskossa, että ovat saaneet suuren perinnön.

Aikuiset lapset Mary (Kathleen O'Regan) ja toisen kätensä menettänyt Johnny (John Laurie) tuovat huusholliin keskenään päinvastaisia tulevaisuudennäkyjä: nuoruuden romanttista kutsua ja painostavuudessaan hiljennettyä sisällissodan painolastia.

Juno and the Paycock on komediallinen tragedia perheen hajoamisesta. Se kuuluu elokuviin, joiden sinänsä turvallisen tuntuisesta ja  kotoisasta tunnelmasta sen paremmin henkilöt kuin katsojatkaan eivät voi täysin aavistaa, mitä on todella tapahtumassa. Hitchcockin olisi pitänyt saada ohjata jakso Rintamäkeläisiä viime töikseen!

Perintö, jota ei olekaan olemassa, antaa Boylen perheelle virhearvioidun motivaation huolettomuuteen, kunnes on myöhäistä pitää perhettä koossa.

Claude Chabrol ja Eric Rohmer ovat ylitulkinneet auteuristisesti elokuvan teknistä jähmeyttä väittämällä, ettei kyseessä edes ole Hitchcockin elokuva. Mukana on kuitenkin muutamia hyvinkin visuaalisia ja sähäköitä oivalluksia, heti alussa, jossa kissa juoksee tulitusta pakoon pitkin katulyhdyn vartta.

Pyhän neitsyen kuvan ja konekivääritulen äänen yhdistäminen on itse asiassa hyvin harvinainen, säälimättömyydessään epätavallisen tummanpuhuva ja poleeminen hetki Hitchcockin historiassa, suorasukaisen tehokas tiivistys uskonnon ja politiikan yhdessä muodostamasta umpikujasta.

Ei sovi myöskään unohtaa Hitchin huumoria ateriointiin liittyen. Rahvaanomaisessa teenjuontikohtauksessa hienostunut uivelo ei tiedä, mihin tunkea saamansa muhkean paakelssin, kun kupilla ei ole kuin kapoinen lautanen.

Sinänsä veikeä ja melkeinpä mainostavasti tyrkyttävä gramofonikohtaus on niin pitkä ja staattinen, että sen perimmäinen funktio lienee lähinnä aikansa teknistä ihastelua.

Antti Alanen kertoi ennen elokuvaa, ettei sitä ole nähty Orionissa 25 vuoteen.

Näytöksessä oli teknisiä ongelmia. Elokuva alkoi väärästä kohtaa. Kopio jumiutui noin 20 minuuttia alusta paikalleen, ja vasta muistaakseni kolmannella kerralla jatkoi sujuvasti loppuun.

Ovi kävi kerran.