Juno and the Paycock

1929, Iso-Britannia. O: Alfred Hitchcock. * * * . Ti 10.9.2013 klo 17.00, Orion (Hitchcock Englannissa / Alfred Hitchcock). 35-mm. Kopio (3/5): ?BFI? Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 2/5.

Hitchcockin ensimmäinen äänikameralla ohjaama elokuva on puhelias tulkinta ilmeisen puheliaasta näytelmästä. Hitch ei ehkä ollut yhtä nopeasti sinut äänen kanssa kuin vaikkapa Fritz Lang. Sean O'Caseyn juhlitusta tekstistä (jonka ensi-ilta oli 1924) syntynyt teos on kuitenkin Hitchcockin tuotannossa epätavallinen kuvaus perheestä, yksiköstä, joka oli hänelle aina jossain määrin vieras.
 
Kyse on sisäänpäinlämpiävästä elämästä Dublinin nuhjuisimmilla vuokra-alueilla Irlannin sisällissodan aikaan 1920-luvun alussa. Kaksihuoneisessa asunnossa elävän perheen äiti (Sara Allgood) on sen topakka ja maanläheinen voimahahmo, isä (Edward Chapman) taas "tarpeellinen kuin riikinkukko" juodessaan yhteisiä varoja pubissa. He elävät uskossa, että ovat saaneet suuren perinnön.

Aikuiset lapset Mary (Kathleen O'Regan) ja toisen kätensä menettänyt Johnny (John Laurie) tuovat huusholliin keskenään päinvastaisia tulevaisuudennäkyjä: nuoruuden romanttista kutsua ja painostavuudessaan hiljennettyä sisällissodan painolastia.

Juno and the Paycock on komediallinen tragedia perheen hajoamisesta. Se kuuluu elokuviin, joiden sinänsä turvallisen tuntuisesta ja  kotoisasta tunnelmasta sen paremmin henkilöt kuin katsojatkaan eivät voi täysin aavistaa, mitä on todella tapahtumassa. Hitchcockin olisi pitänyt saada ohjata jakso Rintamäkeläisiä viime töikseen!

Perintö, jota ei olekaan olemassa, antaa Boylen perheelle virhearvioidun motivaation huolettomuuteen, kunnes on myöhäistä pitää perhettä koossa.

Claude Chabrol ja Eric Rohmer ovat ylitulkinneet auteuristisesti elokuvan teknistä jähmeyttä väittämällä, ettei kyseessä edes ole Hitchcockin elokuva. Mukana on kuitenkin muutamia hyvinkin visuaalisia ja sähäköitä oivalluksia, heti alussa, jossa kissa juoksee tulitusta pakoon pitkin katulyhdyn vartta.

Pyhän neitsyen kuvan ja konekivääritulen äänen yhdistäminen on itse asiassa hyvin harvinainen, säälimättömyydessään epätavallisen tummanpuhuva ja poleeminen hetki Hitchcockin historiassa, suorasukaisen tehokas tiivistys uskonnon ja politiikan yhdessä muodostamasta umpikujasta.

Ei sovi myöskään unohtaa Hitchin huumoria ateriointiin liittyen. Rahvaanomaisessa teenjuontikohtauksessa hienostunut uivelo ei tiedä, mihin tunkea saamansa muhkean paakelssin, kun kupilla ei ole kuin kapoinen lautanen.

Sinänsä veikeä ja melkeinpä mainostavasti tyrkyttävä gramofonikohtaus on niin pitkä ja staattinen, että sen perimmäinen funktio lienee lähinnä aikansa teknistä ihastelua.

Antti Alanen kertoi ennen elokuvaa, ettei sitä ole nähty Orionissa 25 vuoteen.

Näytöksessä oli teknisiä ongelmia. Elokuva alkoi väärästä kohtaa. Kopio jumiutui noin 20 minuuttia alusta paikalleen, ja vasta muistaakseni kolmannella kerralla jatkoi sujuvasti loppuun.

Ovi kävi kerran.