Explorers

Explorers - tutkimusmatkailijat (näytöksen nimi,  videojulkaisusta). 1985, Yhdysvallat. O: Joe Dante. * * ½. Ke 11.9.2013 klo 19.00, Orion (Fantastinen 1980-luku). 35-mm. Kopio (2/5): SFI. Ruotsinnos Kerstin Landtfelt. Paikka: permannon rivi 3, paikka 10. Näytösolosuhteet: 3/5.

Explorersista tulee aina mieleeni sittemmin edesmennyt kaverini, joka tehdessämme kirjoituskoneella elokuvalehteä keväällä 1991 omalla naputusvuorollani kiinnitti hyvin kiinnostuneena huomiota elokuvaan erään hyllystäni löytämänsä neljän vuoden takaisen Katson! takakannen videoraadissa.

Elokuvahan tuli Suomessa juurikin vain videolle, mikä on tietysti pieni ihme, sillä Danten edeltävä ohjaus Gremlins (1984) oli menestys. Explorers kuitenkin oli flopannut jo kotimarkkinoilla. Tässä näkyy hyvin paljaana Hollywoodin idiotistinen ahneus ja kärsimättömyys, joilla ei ole paljon luovuuden kanssa tekemistä: Paramount vaati Dantea lopettamaan leikkauksen, jotta elokuva saadaan ensi-iltaan keskellä kesäsesonkia (ja Live Aid -viikonloppua). 

Explorers todella kärsii jonkin puutteesta, ehkä se on (samaistumisen) lumo - vaikea sanoa, olisiko sitä enää löytynyt leikkausvaiheessa (Dante on kertonut, että tunnin materiaali "henkisempää puolta" jäi työn keskeydyttyä lattialle) tai olisiko alun perin ohjaajaksi kaavailtu Wolfgang Petersen onnistunut paremmin hienon Päättymättömän tarinan (1984) jälkimainingeissa. Kolme koulupoikaa rakentaa yhden kotipihalla avaruusaluksen, mutta tunnelma on laimea.
 
Yksi kohtaus jää Explorersista mieleen. Siinä ollaan kultaisessa valonkajossa jollain omakotitalolähiön läheisen laakson kummulla, puun juurella, jolle pojat ovat raahanneet painavan tietokoneen kokeillakseen keksintöään. Maisemallinen kohtaus on idyllinen, kuin muisto Lassie-elokuvista, mutta poikien huomio keskittyy täysin laitteeseensa, jonka avulla he löytävät aivan uuden ulottuvuuden avaruustiedon valtaamille unilleen ja unelmilleen. Spielbergiläinen turvallisuuden tunnun ja teknologisen fantasian yhdistelmä ei ole Dantella yllättäen yhtään sen riiviömäisempää tai monitahoisempaa. Avaruusaluksessa yhdistyy viehkosti nostalginen majamainen lautarakenne (tikapuut) ja myöhempien aikojen teollisempi romupelti.

Toisella galaksilla elokuva kääntyy kolmannen asteen Muppet Show'ksi. Dante ja käsikirjoittaja Eric Luke eivät kykene huonon huumorin ohessa hyödyntämään kovinkaan vakavasti kiinnostavaa ajatusta siitä, kuinka kutsuvalta maapallon elämä näyttää ulkoavaruudesta käsin täkäläisestä 1950-luvun paranoidista filmimateriaalista heijastuneena.

River Phoenix ja Ethan Hawke ovat Explorersissa ensimmäistä kertaa valkokankaalla, myöhemmille vaiheilleen hyvin päinvastaisissa neropattirooleissa (on muistettava, että 1980-luvulla tietokone- ja tieteiskulttuuri ei varsinaisesti ollut vielä mitenkään viileää; nörtti oli pilkkasana, mitä se mielestäni on kyllä vieläkin). Kolmas kaveri Jason Presson jäi huomattavasti tuntemattomammaksi. Hawke on valokiiloissa yhä, mutta kuinkahan moni nuoremmista nykykatsojista tietää Phoenixia? Hänen kuolemastaanhan tulee kuukauden kuluttua jo 20 vuotta, sukupolvi on jo toinen, mutta Phoenixia muistellaan yhä silloin tällöin lähinnä aikakautensa ikonina, ei niinkään 1980- ja 1990-lukujen taitteen olennaisena elokuvanäyttelijänä. Phoenixista ei silokasvoisesta surumielisyydestään huolimatta tainnutkaan tulla ihan legendaa, vaikka 1980-luvun teinitähdeksi hänen uransa oli poikkeuksellisen laadukas ja syvällinen (Stand by Me, Elämänä pakotie, Matkalla Idahoon jne.). Explorersia katsellessa ei välttynyt ajattelemasta, että Hawken ura lähti nousukiitoon juuri Phoenixin kuoltua.

Ideatasolla Explorersista on helppo 1980-luvun lapsena pitää tietyistä nostalgiasyistä, mutta konkreettisena katselukokemuksena elokuva oli aika tuskastuttava. Ehkä ongelma on siinä, että poikia ja heidän luonteitaan ei ole ehditty kehitellä tarpeeksi - kyseessä on keskenäänkin lopuksi aika yksiviivainen kolmikko, jonka yksityisistä tai yhteisistä edesottamuksista ei juuri piittaa. E.T.-henkinen sinertävän öinen juliste, jossa kaksi crossipyörää nojaa vanhanaikaiseen haka-aitaan takanaan salamyhkäiset valonsäteet kohti tähtitaivasta, kuvaa kiehtovasti todellisuuden ja fantasian rajaa, mutta lupaakin juuri sitä lumoa mitä elokuva ei pysty antamaan.

Kopio näytti aluksi komealta, mutta paljastui vähitellen sameaksi ja suttuiseksi. Takaa kuului rapistelua, onneksi istuin tavallista edempänä. Näytös oli Explorersin Suomen valkokangasensi-ilta.