Taikapeli

1984, Suomi. O: Hannu Peltomaa. * * * . Su 8.9.2013 klo 16.00, Orion (Fantastinen 1980-luku). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: ti 19.11.1985 klo 18.45 - 20.15, MTV2 / mahdollisesti la 24.12.1988 tai su 25.12.1988, TV2.

Olen aina muistellut, että olisin nähnyt Taikapelin televisiosta jo 1980-luvun puolenvälin tienoilla kahdesti, mutta näyttää siltä, että sittenkin vain kerran. Toinen näytös on ollut vasta 1988. Tuolloinen Yleisradion toimittajien lakko aiheutti sen, että Taikapelin itsenäisyyspäiväksi suunniteltu esitys siirtyi jouluksi (Suomen kansallisfilmografiassa esityspäiväksi mainitaan jouluaatto, Elävän kuvan vuosikirjassa taas joulupäivä, Katsosta! ohjelmatieto lakon vaikutusten takia puuttuu - itse en muista, kumpana esitys oli, vaikka tuolloin juuri taisin elokuvan toistamiseen nähdä).

Taikapeli kytkeytyy 1980-luvulla tapahtuneeseen lastenelokuvan paluuseen, joka oli aikansa suomalaisen elokuvatuotannon ihastuttavimpia ilmiöitä - joskin pakko silloin lapsuutensa eläneenä tunnustaa, että ehkä ne ikimuistoisimmat alan filmit tuotettiin silloinkin edelleen 1970-luvun tapaan televisiolle.

Valkokankaalle loihdittiin vanhoihin tarinapohjiin perustuvia suureellisia satumaailmoja (Kuningas, jolla ei ollut sydäntä jne.) ja harmittomia hurvitteluja (Kiljusen herrasväki jne.) mutta Taikapeliä tekee mieli luonnehtia uuden aallon lastenelokuvaksi. Siinä ollaan paitsi nykyhetkessä, myös toden ja kuvitelman häilyvällä rajalla, eikä keskeistä ole juoni, tarina tai edes toiminta vaan pikemminkin tunnelma, aistimus, lapsuuden henkinen ja kaikenlaisille ristiriitaisille ja keinotekoisillekin vaikutuksille altis, valmiiksi pureskelematon olotila. Postmodernia, eikö totta.

1980-luvun lapsena saakin olla Taikapelistä monine puutteineenkin kiitollinen, sillä aikansa lasten havainnoimaa arkitodellisuutta ei muuten juuri valkokankaalle tavoitettu - oikeastaan seuraavan kerran vasta vuosikymmenen lopulla, Aki Kaurismäen (Ariel, 1988) ja Anssi Mänttärin (Anni tahtoo äidin, 1989) ansiosta. Peltomaan myöhempiä lastenelokuvia Rusinoita (1987) ja Kummaa juttua (1989) olen odottanut pitkään näkeväni.

Kun näin Taikapelin aikanaan seitsemänvuotiaana, sen urbaani ja vilkas kerrostalolähiölapsuus oli itselleni jo historiaa. Olin muuttanut viisivuotiaana Tampereen keskustan liepeillä olleesta 1970-luvun elementtitalosta kaupungin rajalle omakotitaloon, ja muutos oli sosiaalisella ja kulttuurisella tasolla ollut valtaisa (lehmiä näki jo parin kilometrin päässä). Television Taikapelistä katselin ikään kuin menneisyyttäni...

Paljon oli myös samaa. Eniten Taikapelistä tulee nyt mieleen paljon myöhempi ja vakavampi, oikeastaan aikuisten elokuva mieleen: Auli Mantilan Ystäväni Henry (2004). Taikapelin lähtökohta lapsuuteen on hyvin erilainen ja iloisempi, ei niin yksinäinen, mutta siinä on jotain samaa aitoutta.

Arttu-poika (Arttu Peltomaa) ei kuulu oikein mihinkään, isompien tai pienempien joukkoon (itselläni oli lapsena usein vähän sama ongelma), ja hänen vähän epäilyttävä äitinsä (Marja-Leena Kouki) lohduttaa poikaa risalla elektroniikkapelillä. Sen turvin Arttu nouseekin kiipeilemään seinille ja lentelemään ilmassa, mikä saa hänet tarkkailemaan perinteisiä lapsuuden valintatilanteita eri kulmista ja myös vaikuttamaan niihin. Vaikkapa vanhempien slapstick-vaikutteisen riidan, koulujen välisen urheiluottelun tai tyhjiä pulloja etsivän lempeän pultsarin epätoivon Arttu pystyy ratkaisemaan mieleisellään tavalla.

Jos rehellisiä ollaan, Taikapelin uudelleen näkeminen sitten 1980-luvun muistutti myös elävästi sen parissa pitkästymisestä. Mukana on mainioita kohtauksia, mutta aivan liian paljon myös sellaisten aihelmia, joita vain venytetään saamatta niistä lopultakaan mitään irti. Dramaturgisesti surkuhupaisa koripallo-ottelu on varmaankin suomalaisen lastenelokuvan pisin kohtaus.

Suomalaisen lyhytelokuvan varhaisen mestariteoksen Rantojen miehet (1970) ohjanneen Peltomaan pitkän esikoisen hienointa antia on näin liki 30 vuotta myöhemmin yllättäen sen tekninen uskottavuus trikkikuvauksissa. Elektroniikkapelin yksinkertainen ja toistuva tilanne pienellä näytöllä on hahmoteltu kokonaisvaltaisen elokuvalliseksi, kammiomaiseen studiotilaan näyttävästi lavastetuksi visioksi; palloja sinkoutuu jatkuvalla syötöllä ja niitä on lapsen (myöhempi Jufo III) yhtä ilo kuin pakko väistää.

Aamulehden Juha Elomäki totesi: "Elokuvassa olevat fantasiajaksot ovat trikkikuvaukseltaan Tähtien sodan ja muiden vastaavien tasoa." Suomen tasolla ehkä olennainen kysymys ei kuulukaan, mitä tapahtui George Lucasille, vaan mitä tapahtui Hannu Peltomaalle? Myös kohtaus, jossa Arttu taikoo kaverinsa ympärille läpinäkyvän suojaseinämän, jota tämän kimppuun käynyt pääkiusaaja yrittää turhaan nyrkillään murtaa, hämmentää simppelillä sujuvuudellaan.

Valloittavista trikeistään huolimatta kaikkein hienoimmassa ja hennosti mystisessä kohtauksessa sivurooleihin jäävät tytöt kertovat toisilleen romanttisista unistaan, joita pelisisältö on vahvasti muokannut. Vielä vähän kuin eri maailmassa elävät pojat katselevat heitä alatasolta, kunnes toisesta huonesta kuuluva isän karjaisu rikkoo herkän tilanteen lumon.

Taikapeli ei ota kantaa elektroniikkapelien mahdolliseen turmiollisuuteen kuten helposti voisi ajatella aikansa elokuvasta, mutta ei myöskään ihannoi uusiin ulottuvuuksiin vievän digitaalimaailman koukuttavuutta. Se vain yksinkertaisesti kuvailee lapsuuden loputtomaltakin tuntuvaa vapaa-aikaa muuttuvan kulutusympäristön keskellä (itse innostuin elektroniikkapeleistä vasta 1987-88, vaikka kotoani löytyikin sellainen jo ennen vuosikymmenen puoliväliä!).

Taikapeli saattaa olla ensimmäinen suomalainen lastenelokuva, josta puuttuu sekä idylli että jonkinlainen lähtökohdiltaan selkeä yhteys vanhempien ja lasten välillä. Lopussa käydään sirkuksessa (olin käynyt ensi kerran sirkuksessa vain vajaat kaksi kuukautta aiemmin ennen Taikapelin ensinäkemistä 28 vuotta sitten); kohtaus on sinänsä fokukseton, mutta juuri siksi puhutteleva ja surumielinenkin; mikä on sirkuksen funktio aikana, jolloin toisiin ulottuvuuksiin vievissä peleissä olemme paljon ihmeellisempien temppujen sijaistoimijoina?

Taikapelin todellinen ongelma lienee siinä kirkasotsaisuudessa, jossa keinotekoisen pelimaailman alati houkutteleva kutsu ja reaalitodellisuuden vanhanaikainen, ainutkertaisempi lumovoima voivat kulkea käsi kädessä, ilman, että jälkimmäinen koskaan jäisi konkreettisessa epävarmuudessaan lapsuuden altavastaajaksi.

Harri Tuomisen säveltämä, Erkki Peltomaan sanoittama, Ailu Immosen, Karviais-kuorojen ja Esa Kotilaisen esittämä Artun laulu yhdistää omalaatuisesti vanhahtavan lapsuustunnelman vapautusta lietsovaan elektroon. 1980-luvun kotimaisen elokuvamusiikin ihmeellisyys!

Mielleyhtymiä elokuvaa katsoessa: Truffaut'n Taskurahojen (1976) ehjin nahoin ikkunasta pudonnut vauva, Katto-Kassinen, myöhemmin: Garpin maailma (1982).

Turvallisen kotikutoisella (ohjaajan nimi törröttää avoimesti postiluukussa kuten saman ajan lukemattomissa kotivideoissa) Taikapelillä käynnistyi matkani Fantastiselle 80-luvulle. Kopio oli suht tasokas. Alkukohtauksen ääntä rajoitti myöhässä saliin saapuvien häly aulasta, lievää supinaa kuului myös elokuvan aikana. Ovi kävi kahdesti.

Filmin loputtua yleisössä istunut ohjaaja - vai oliko kyseessä kuvaaja Erkki Peltomaa? - kertoi elokuvan taustoista ja vastaili kysymyksiin; niukka budjetti ja sen putoaminen oli rajoittanut elokuvan käytännön tekoa huomattavasti. Työnimenä oli Elektroniikkapeli.