La Chute de la maison Usher

Usherin talon häviö. 1928, Ranska. O: Jean Epstein. * * * * ½. Pe 6.9.2013 klo 17.00, Orion (Novelli palaa). 35-mm. Kopio: 4/5. Elektroninen tekstitys, suomennos Lena Talvio. Paikka: parven rivi 2, istuin 11. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: la 13.3.1999, Tampere Film Festival: Edgar Allan Poe: Edgar Allan Poe 3 - Usherin talon häviöt klo 20.00 Tullikamarin Pakkahuonella, 35-mm, säestys: muistaakseni joitain Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitoksen tyyppejä.

Näin Epsteinin maineikkaan Poe-tulkinnan aikanaan mielenkiintoisessa kokonaisuudessa, joka sisälsi kolme elokuvallista Usherin talon häviötä: ensin James Sibley Watsonin ja Melville Webberin amerikkalaisversio samalta vuodelta kuin Epsteinin elokuva (nämä olivatkin ensimmäiset Poen tekstin filmatisoinnit, mutta kumpi mahtoi olla ensimmäinen?), toiseksi Jan Svankmajerin kirjaimellisesti itse taloon keskittyvä näkemys (1980) ja kolmanneksi Epsteinin klassikko, joka oli kestoltaan yhteensäkin kahta ensimmäistä pidempi.

Tampereen elokuvajuhlien näytös kuitenkin epäonnistui kahden mykkäfilmin yliviritetyn säestyksen vuoksi. En löydä ohjelmakirjaa tähän hätään, mutta muistaakseni asialla oli jotain TTVO:n pujopartaista äänitehostelössiä - pahoittelen, jos muistan väärin.

Nyt näin Epsteinin elokuvan täysin mykkänä. Yleensä mykkäelokuvat toimivat täysin mykkinäkin, mutta Epsteinin elokuvan kohdalla huomasin kaipaavani kunnollista säestystä. En tiedä, miksi.

Poen tarina on hyllyssäni eräässä 90-luvun kokoelmassa, mutta en muista, että olisin lukenut sitä, vaikka kyseistä kirjaa lukioaikoina (silloin kirjastosta lainattuna) kulutinkin joinain keväisinä yön tunteina.

Epsteinin näkemys on runollinen ja unenomainen, ei niinkään jännittävä tai pelottava. Ymmärtääkseni hän ottaa melkoisesti vapauksia Poen tekstistä liki 90 vuoden takaa. Näkyviin nousee elämän ja taiteen suhde, se, kuinka ne vievät toisiltaan voimaa ja valtaa, kunnes taistelemaan jäävätkin suru ja rappio. Vieraannuttavan linnan asukki Roderick maalaa kotinsa hiljaisissa huoneissa kuolemansairasta vaimoaan Madeleinea, mutta mitä pidemmälle maalaus valmistuu, sitä lähemmäs kuolema huuruaa ikkunoista.

Harvassa mykkäelokuvassa on niin sisäistyneen kalmainen ilmapiiri ja luopumisen läpitunkema tunnelma ilman, että niitä korostetaan pelolla. Tilalla on enemmän ahdistusta kuoleman väistämättömyydestä ja kaiken katoavuudesta. Kirjahyllystä hidastetusti putoilevat kirjat on huikea näky, joka ikään kuin on enne paljon myöhäisemmästä elokuvasta; tarkoitan tietysti Tarkovskia. Kynttilöiden reunustama hautasaattue kaksoisvalotettuna visiona on koristeellinen kauneuden osoitus kuoleman edessä.

Elokuva muistetaan tietysti myös Luis Buñuelin filmografiasta - hän toimi apulaisohjaajana sekä käsikirjoittajana yhdessä Epsteinin kanssa, ennen ensimmäisiä ohjaustöitään. Peribuñuelilaista surrealismia ja shokeeraavuutta elokuvassa ei silti vielä ole, unenomaisuudestaan huolimatta. Lähempänä ovat itse asiassa Maya Deren ja paljon myöhempi Guy Maddin, jonka joku IMDb:n kommentoija nosti kiinnostavasti esiin.

Uskottava kopio. Jonkun puhelin piippasi permannolla. Alussa kuului myös rapinaa.