Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1929. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1929. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. syyskuuta 2013

Juno and the Paycock

1929, Iso-Britannia. O: Alfred Hitchcock. * * * . Ti 10.9.2013 klo 17.00, Orion (Hitchcock Englannissa / Alfred Hitchcock). 35-mm. Kopio (3/5): ?BFI? Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 2/5.

Hitchcockin ensimmäinen äänikameralla ohjaama elokuva on puhelias tulkinta ilmeisen puheliaasta näytelmästä. Hitch ei ehkä ollut yhtä nopeasti sinut äänen kanssa kuin vaikkapa Fritz Lang. Sean O'Caseyn juhlitusta tekstistä (jonka ensi-ilta oli 1924) syntynyt teos on kuitenkin Hitchcockin tuotannossa epätavallinen kuvaus perheestä, yksiköstä, joka oli hänelle aina jossain määrin vieras.
 
Kyse on sisäänpäinlämpiävästä elämästä Dublinin nuhjuisimmilla vuokra-alueilla Irlannin sisällissodan aikaan 1920-luvun alussa. Kaksihuoneisessa asunnossa elävän perheen äiti (Sara Allgood) on sen topakka ja maanläheinen voimahahmo, isä (Edward Chapman) taas "tarpeellinen kuin riikinkukko" juodessaan yhteisiä varoja pubissa. He elävät uskossa, että ovat saaneet suuren perinnön.

Aikuiset lapset Mary (Kathleen O'Regan) ja toisen kätensä menettänyt Johnny (John Laurie) tuovat huusholliin keskenään päinvastaisia tulevaisuudennäkyjä: nuoruuden romanttista kutsua ja painostavuudessaan hiljennettyä sisällissodan painolastia.

Juno and the Paycock on komediallinen tragedia perheen hajoamisesta. Se kuuluu elokuviin, joiden sinänsä turvallisen tuntuisesta ja  kotoisasta tunnelmasta sen paremmin henkilöt kuin katsojatkaan eivät voi täysin aavistaa, mitä on todella tapahtumassa. Hitchcockin olisi pitänyt saada ohjata jakso Rintamäkeläisiä viime töikseen!

Perintö, jota ei olekaan olemassa, antaa Boylen perheelle virhearvioidun motivaation huolettomuuteen, kunnes on myöhäistä pitää perhettä koossa.

Claude Chabrol ja Eric Rohmer ovat ylitulkinneet auteuristisesti elokuvan teknistä jähmeyttä väittämällä, ettei kyseessä edes ole Hitchcockin elokuva. Mukana on kuitenkin muutamia hyvinkin visuaalisia ja sähäköitä oivalluksia, heti alussa, jossa kissa juoksee tulitusta pakoon pitkin katulyhdyn vartta.

Pyhän neitsyen kuvan ja konekivääritulen äänen yhdistäminen on itse asiassa hyvin harvinainen, säälimättömyydessään epätavallisen tummanpuhuva ja poleeminen hetki Hitchcockin historiassa, suorasukaisen tehokas tiivistys uskonnon ja politiikan yhdessä muodostamasta umpikujasta.

Ei sovi myöskään unohtaa Hitchin huumoria ateriointiin liittyen. Rahvaanomaisessa teenjuontikohtauksessa hienostunut uivelo ei tiedä, mihin tunkea saamansa muhkean paakelssin, kun kupilla ei ole kuin kapoinen lautanen.

Sinänsä veikeä ja melkeinpä mainostavasti tyrkyttävä gramofonikohtaus on niin pitkä ja staattinen, että sen perimmäinen funktio lienee lähinnä aikansa teknistä ihastelua.

Antti Alanen kertoi ennen elokuvaa, ettei sitä ole nähty Orionissa 25 vuoteen.

Näytöksessä oli teknisiä ongelmia. Elokuva alkoi väärästä kohtaa. Kopio jumiutui noin 20 minuuttia alusta paikalleen, ja vasta muistaakseni kolmannella kerralla jatkoi sujuvasti loppuun.

Ovi kävi kerran.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Perfect Day

Kaikki pielessä. Nimi kopiossa: Kaikkien aikojen viikonloppu. 1929, James Parrott. Su 15.1.2012 n. klo 16.20, Orion (Lapsille: Ohukaisen ja Paksukaisen parhaita 1). 35-mm. Suom. tekst. ***½. Aiemmat katselut: mahdollisesti ti 2.5.1989 klo 18.45, TV1 (Ohukainen ja Paksukainen), su 6.5.2007 n. klo 16.20, Orion (Ohukainen ja Paksukainen I, 35-mm, suom. tekst.).

Stanin, Ollien, heidän vaimojensa, koiran ja jalka paketissa liikkuvan setänsä piknik-retki meinaa tyssätä lähtöpisteeseensä, kun kaikki ovat pakkautuneina automobiiliin, joka ei kuitenkaan syystä - ja gagista -toiseen ota käynnistyäkseen. Naapureille saadaan heilutella uutterasti. Tilanteen absurdiikkaan jäädään kiehtovasti koukkuun. Ehkäpä vain katsoja alkaa pikkuhiljaa epäillä, ettei matka koskaan etene. Loppu on sen tason huipennus, että humpsista vaan. Elokuvaa esitettiin alun perin synkronisoidusti äänilevyjen kanssa - nykyinen musiikkiraita liitetty siihen vasta 1937.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Mutter Krausens Fahrt ins Glück

Äiti Krausen onnenmatka. Phil Jutzi, 1929. 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Ti 7.12.2010 klo 17.00 (Elokuvan historia: Saksalainen kammerspiel). ****½

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA.

6,5 miljoonan työttömän todellisuuteen herättävä näky Berliinin proletaarisista asuinkortteleista 1920-luvun asuntopulan puristuksessa. Köyhä vanha nainen tienaa elantonsa jakamalla sanomalehtiä ja elää aikuisten lastensa Paulin ja Ernan kanssa räsyisessä vuokra-asunnossa. Työtön Paul juo kaikki äidiltään saamat rahat. Osoittaakseen tarpeellisuutensa hän murtautuu panttilainaamoon, jonne äiti on kuin kohtalon ivasta juuri pantannut kuolleelta aviomieheltään jääneen muistoesineen. Perhettä uhkaa häätö. Erna tutustuu kommunistisiin piireihin ja saa kuulla saavansa taloudellista apua sieltä käsin perheelle ja äidilleen. Äiti kuitenkin ehtii jo keittää itselleen tavallista vahvemmat kahvit, peitellä pienen lapsenlapsensa, vetää verhot ikkunoihin ja avata keittiön kaasuhanan.

Jutzin elokuva on pelottavan todentuntuinen kaikessa kohtuuttomuudessaan. Äärimmäinen köyhyys ja epätoivo tuntuvat autenttisilta. "Ihmisen voi yhtä hyvin tappaa asunnolla kuin kirveellä", on elokuvan tyly avainlause. Alexandra Schmitt taistelevana, mutta lopulta alistuvana äiti Krausena on kumaraisen pieni ja pyöreä, mummumainen, olemukseltaan luokalleen ominaisesti varautunut ja kasvoiltaan voimakkaan uurteinen ja ilmeeltään vuoroin veikistelevä, vuoroin kauhistunut. Alituinen epäluottamus tuntuu hallitsevan hänen mieltään ja käytöstään. Luulen, että draaman huipentava kaksoisitsemurhakohtaus on intiimillä ja inhimillisella arkirealismin tasollaan kenties saksalaisen elokuvan synkin ja hälyttävin hetki täydellisessä elämänuskon häviämisessään, ehkä siksi, koska siinä ei ole mitään korostettua vaan pikemminkin outoa lämpöä. Se on myös monimielisyydessään niin ovela, että estää elokuvasta olemasta yksiselitteisesti kommunistispropagandistinen. Samaan aikaan Erna, tilanteen mahdollinen pelastava enkeli, on kommunistisessa kokoontumisessa. Poliittinen järjestäytyminen tulevaisuuden puolesta vie nuorilta aikaa ja tarmoa, joilla ei ehdi pelastamaan enää yksittäistä perhettä tuhoutumiselta. Lopussa Erna kuitenkin jatkaa taistelua yhteisen hyvän puolesta, vaikka on menettänyt kosketuksen siihen lähiyhteisöönsä, joka hänen paikkansa ja identiteettinsä on määritellyt. Hän on palannut yhteen marxilaisen rakastettunsa kanssa - kyse ei ole vain aatteesta vaan myös inhimillisestä elämästä.

Vuosien jälkeen elokuva herättääkin ehkä jopa suurempaa voimattomuuden tunnetta kuin aikanaan, kun tiedämme, miten kommunismi, joka elokuvan loppukuvassa näytetään askeltamassa parempaan maailmaan toisilleen tasaveroisten kengänkärkien marssina, sai osakseen paljon suurempaa epäuskoa kuin kansallissosialismi.