Sota ja rauha. 1956, Yhdysvallat & Italia. O: King Vidor. To 1.10.2015 klo 19.00, Orion (Venäläiset klassikot). 35 mm (KAVI). Suomennos Bror Labart, ruotsinnos Tore Metzer. Väliaika n. 10 min. Kopion kunto: 4/5. Näytösolosuhteet: 3/5. Istumapaikka: permanto, rivi 9, penkki 8. **.Tämä nähdäkseni ensimmäinen äänifilmatisointi Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta (1869) syntyi kymmenen vuotta toisen maailmansodan jälkeen Paramount Picturesin ja Ponti-De Laurentiis Cinematografican yhteisponnistuksena, eräänlaisena Amerikan ja Euroopan näennäisten ulkoisten ja henkisten voimavarojen kullankimalteisena, kummallisen velttona kättenpaiskauksena.
Romaanin lukemisestani on kolme ja puoli vuotta, joten se on kaikilta juonikuvioiltaan päässyt jo hiukan kätkeytymään muistini sokkeloihin. King Vidorin myöhäisuran tietyllä tapaa epäominainen kolme- ja puolituntinen eepos palautti mieleen joitain alkuteoksen henkilöistä ja heidän välisistä suhteistaan, taisteluista ja ilmapiiristä, mutta ikävä kyllä vain osoittaakseen, kuinka jykevämmin ja latautuneemmin heidät ja ne esitettiin romaanin sivuilla kuin myös osittain seuraavalla vuosikymmenellä valmistuneessa Sergei Bondartshukin ällistyttävässä voimainponnistuksessa.
Roolitus on epätasaista. Henry Fonda vaivoin ilmentää ja osoittelee Pierren epävarmuuksia ja lujittumista. Vidorin toive Peter Ustinov tuntuu jo pelkkänä jälkikäteisenä ajatuksena rooliin sopivammalta. Audrey Hepburn on tietysti romanttisessa tyttömäisyydessään kuin tehty Natashaksi, mutta ongelmana on, että elokuva painottaa hänen merkitystään liikaa ikään kuin Greta Garbon Anna Kareninana 20 vuotta aiemmin askeltamilta jäljiltä (elokuvan suomalaisen uusintaensi-illan 70-lukulaisessa julisteessa, joka on esillä Orionin aulassa, painotetaankin elokuvaa nimenomaan Natashan tarinana). Heleneksi on valittu varsin rohkeasti ja osuvasti Anita Ekberg, joka edustaa sitä toista puolta 1950-luvun naisihanteista. Mel Ferrer menettelee Andreina.
Elokuvan perustavanlaatuisena ongelmana on sen henkinen, Valittujen palojen tasoinen vähäverisyys ja laiska itsetunto. Metsästyskohtaus menee metsään - siinä kaikki - ja Moskova palaa kuin mikä tahansa tavallinen Technicolor-auringonkajo. Venäläisittäin äärettömän rakkaista, mutta aina syvästi punniskelluista perhesuhteista kiillotetaan pieninkin ironia irti ja tilalle saadaan paikoin yli hilseen menevää herttaisuutta (Nikolai - Jeremy Brett, jonka kuolemasta tuli syyskuussa 20 vuotta - palaa perheensä luo). Jos Clarence Brownin Anna Karenina (1935) oli ongelmistaan huolimatta vielä aidosti vakava ja esteettisesti näkemyksellinen elokuva, on Vidorin Sota ja rauha sitä lähinnä edustusmielessä. Tuotannosta välittyy tietoisuus siitä, että kyseessä on suuri elokuva suuresta teoksesta, mutta kohtaus kohtaukselta tämä ulkoisesti vyöryvä lupaus jää kypsymättä ja sisäistymättä. Paitsi Pietarin ja Moskovan myös venäläisen maaseudun ja kaupunkien väliset kulttuuriset erot ovat kateissa. Lähinnä vain taisteluiden (joita on niitäkin karsittu) rytmityksessä ja leikkauksissa sekä joissain loppupuolen yksittäisissä hetkissä on vahvaa elokuvallisen ajattelun tuntua. Nekään eivät pelasta lopputulosta kallistumasta kiiltokuvastoksi, tuunaamasta Tolstoita tenaville.
1920-luvulta 1950-luvulle vimmaisesti kiinnostavuutensa säilyttäneelle (Ihmiset väkijoukossa, Jokapäiväinen leipämme, Kaksintaistelu auringossa, Pilvenpiirtäjä, Syntinen Ruby ym.) Vidorille Sota ja rauha on kiistattomassa kasvottomuudessaan kyseenalainen viime vaiheiden suurhanke.
Tämä oli ensimmäinen Anita Ekbergin elokuva, jonka näin hänen kuoltuaan tammikuussa.
Filmi katkesi hetkeksi vähän ennen väliaikaa, oopperakohtauksen väliajan jälkeen! "Onko tarjoilua?" (yleisökommentti vahtimestari Roopen ilmoitettua väliajasta). Väliajan vessajonossa kuulin takaani keskustelua, jonka mukaan elokuvasta puuttui venäläinen, punaiseen ja ruskeaan keskittyvä värimaailma. Alkupuolella oli hiukan kuuluvaa rapistelua, jossain välissä piipahti tekstiviesti. Muutama lähti kesken pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti