Je rentre à la maison

Menen kotiin. O: Manoel de Oliveira, 2001. Portugali/Ranska. Ti 15.12.2015 klo 17.00, Orion (Manoel de Oliveira in memoriam / Catherine Deneuve). 35-mm. Suomenkieliset tekstit: Hannele Vahtera. Kopion lähde: ?Senso Films?. Kopion kunto: 4/5. Näytösolosuhteet: 4/5. Istumapaikka: permanto, rivi 9, penkki 8. Katsojia silmämääräisesti: 25 (yksi myöhästynyt). * * * * ½. Aiemmat katselut: ?la 1.3.2003 Niagaran iltapäivänäytös, 35-mm, tod.näk. sama kopio.?

Menen kotiin oli yksi elokuvista, jotka valitsin vuoden viiden parhaan ensi-illan joukkoon Aamulehden Allakan kyselyssä loppuvuonna 2003. Sen tyyneys iski kuin moukari kevättalvella, jolloin sen näin.

Gilbert Valence (Michel Piccoli), arvonsa tunteva iäkäs teatterinäyttelijä, saa kuulla esiintymisensä jälkeen vaimonsa, tyttärensä ja vävynsä kuolleen auto-onnettomuudessa. Hän jatkaa elämäänsä kuin ennenkin. Eletään vuosituhannenvaihteen huumaa ja se näkyy Pariisin katukuvassa. Jonkinlainen sumuverkko ja korvatulppa ovat kuitenkin kaiken nähtävän ja kuultavan edessä, Valence on jäänyt niiden taakse, vaikkei sitä tajuakaan. Sieltä hän tulee entistä tietoisemmaksi työssään tapahtuneesta muutoksesta. Näytelmätaiteen ja draamatuotantojen uudet tuulet resonoivat entistä syvemmin roolitarjouksissa. Neuvottelut kevyestä tv-roolista tyssäävät lyhyeen. Amerikkalainen elokuvantekijä (John Malkovich) tarjoaa Valencelle huonosti istuvaa pikkuroolia Joycen Odysseuksessa. 9-vuotias lapsenlapsi pitää Valencen elossa.

de Oliveiran rauhallinen, kiireetön, pelkistetty tyyli tuo sangen lähelle yllättävän järkytyksen ja menetyksen aiheuttaman torjuntareaktion, jossa ihminen jatkaa elämänsä rutiineja kuin mikään ei olisi muuttunut, kunnes romahdus tulee. Teatterin ja elämän suhde valottuu tarkasti. Teatteri- ja filmauskohtaukset tuovat mieleen Fannyn ja Alexanderin harjoitukset. Valence on kenties potenut ammattitautia, näytellyt elämäänsä ja elänyt rooleissaan, mutta äkkiä asetelma on muuttunut absurdiksi.

Elokuvasta aistii vuosituhannenvaihteen tilintekoa, johon yli 90-vuotias de Oliveira kytkee Joycen ja Ionescon tekstejä. Elämän ja kuoleman kysymyksiin suhtaudutaan taiteen kentälläkin kenties entistä keveämmin, ihmisen kuuluisi toipua nopeasti ja palata ruotuun. Suru on kulttuurin eristetyintä ainesta. Vanha työympäristö ja -identiteetti tilaisuuksineen ei enää herätä Valencessa intohimoja ja kutsumusta. Hänen on mentävä kotiin.

Jännää, että Altmanin Täyskädessä, joka esitettiin Orionissa viime viikolla, toinen uhkapelureista (George Segal) sanoo romahdettuaan saman repliikin: "I'm going home." Hänellä ei ole edes konkreettista kotia, Valencella se vielä on. Siellä odottaa leikkivä tyttärenpoika, joka on menettänyt vanhempansa, mutta kenties isoisänsä antaman mallin mukaisesti ei ole pystynyt vielä pysähtymään surunsa äärelle.

Menen kotiin on elokuva, joka antaa muodon shokille. Käsittelykykyä ja -aikaa vaativa isku etsii pitkällisen kätköpaikkansa tavallisista arjen askareista ja tottumuksista, joista muutoksen peruuttamattomuus kumuloituu tajuntaan.

Tämä on edelleen ainoa huhtikuussa 106-vuotiaana kuolleen de Oliveiran elokuva, jonka olen nähnyt.

Elokuvasta on vielä toinen näytös Orionissa perjantaina 18.12. klo 19.00.