Anastasia

1956, Yhdysvallat. O: Anatole Litvak. ***. Ti 22.12.2015 klo 17.00, Orion (Ingrid Bergman). 35-mm ruotsinkielisin tekstein. Kopio: ++. Paikka: parvi, 2. rivi, keskellä. Olosuhteet: 4/5.

1900-luvun kysymyksiä: Selvisikö Nikolai II:n nuorin tytär Anastasia hengissä tsaariperheen murhasta? Hänen ruumistaan ei löydetty.

Anastasian näköinen pakolainen (Ingrid Bergman) on hukuttautumaisillaan Seineen vuonna 1928. Valkokenraali Bounine (Yul Brunner) huomaa yhdennäköisyyden ja alkaa kouluttaa muistinsa menettänyttä naista hovietikettiin tsaarin englantilaiseen pankkiin tallettaman 10 000 punnan ja vähitellen rakkaudenkin toivossa. Valokeiloihin ajettava nainen ei halua itselleen kuitenkaan muuta kuin identiteetin, elämän.

Lukuisat Anastasia-petkuttajat olivat pitäneet yllä legendaa. Kuuluisin heistä oli mielisairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen ollut Anna Anderson, jonka tarinasta elokuvan pohjalla ollut Marcelle Mauretten näytelmä innoittui.

Odotetun teatraalinen kokonaisuus pysyttelee pitkälti Euroopan koreissa sisätiloissa, jossa ex-Venäjän jäljelle jäänyttä aristokratiaa piilee maanpaossa. 1950-luvun puolivälin Hollywood osoitti laajemminkin ulkoisena vyöryvää kiinnostusta venäläiseen kulttuuriperintöön, aiemmin syksyllä nähtiin King Vidorin Sota ja rauha samalta vuodelta.

Anastasian ukrainalaissyntyinen ohjaaja Anatole Litvak oli tehnyt viimeisimmät kuuluisat elokuvansa 1940-luvun lopussa, silloinkin pääosassa hienot naisnäyttelijät: Barbara Stanwyck Anteeksi, väärässä numerossa ja Olivia de Havilland Käärmeenpesässä (molemmat 1948). 1950-luvun alussa hän oli tehnyt pari erittäin kiinnostavaksi harvinaisuudeksi muuttunutta elokuvaa Euroopassa.

Ingrid Bergman, jolle tämä todellista identiteettiä arvuutteleva rooli merkitsi paluuta Rossellinin kainalosta Hollywoodiin, näyttelee hyvin aina silloin, kun hänen ei tarvitse liikaa räytyä. Helen Hayes on vahva leskiherttuatar Mariena, jonka pitää hienovaraisin kysymyksin ja tahdikkain liikkein tunnistaa, onko kyseessä aito Anastasia. Tuo taitavasti rakennettu kohtaus ja Marielle kuuluva loppurepliikki, joka naulaa sarkastisesti arkun koko hämmingille ja sen keräämälle huomiolle, nostavat elokuvaa tavanomaisen loisteen suosta.

Kun elokuva esitettiin televisiossa 1990-luvulla, vain viikkoja aiemmin oli esitetty dokumentti, jossa todettiin DNA-testien osoittaneen Anna Andersonin joksikuksi muuksi kuin Anastasiaksi.

IMDb:n mukaan Michael Powell suunnitteli aiheesta elokuvaa, pääosassa Jennifer Jones! Voisi kuvitella, että siinä olisi hyödynnetty runsain mitoin muistinmenetyksen ja identiteettivajauden koko psyykkistä skaalaa.

Kopio oli siisti, mutta punertava.

[Kirjoitettu 3.1.2016 klo 08.15.]