Pret-a-porter. 1994, Yhdysvallat. O: Robert Altman. * * * . Pe 25.12.2015 klo 18.00, Orion (Robert Altman). 35 mm. KAVI-kopio: Vg. Suom. ja ruots. tekst. Paikka: parvi, toinen rivi, keskellä. Katsojia parvella: 2. Aiemmat katselut: 1) pe 5.5.1995, alkuillan näytös, Nordia 1 (Tre), 35 mm, * * * .Täytyy nostaa KAVI:lle hattua kantista, että se oli valinnut joulupäiväksi Altmania ja vieläpä Pret-a-porterin, hänen ehkäpä pahamaineisimman elokuvansa. Useinhan jouluisin on esitetty hyvinkin syvällistä tai rakastettua, joskus jopa ylevää elokuvaa, ja kannatan sitä perinnettä, mutta välillä on hyvä myös käydä pohjalla. Ja näinhän tässä Pariisin muotiviikoille sijoittuvassa elokuvassa juuri käy, sillä henkilöt tuppaavat astumaan koiranpaskaan.
Se tuo toistuvana visuaalisena vitsinä odottamatonta syvyyttä näyttävään tyhjyyteen, mutta sille tasolle Altmanin satiiri oikeastaan jääkin. Tuntuu, ettei hän oikein ole päättänyt, miten suhtautua koko aiheeseensa. Lopputuloksessa on kuitenkin kiinnostavia aikatasojen kohtaamisia. Muoti-, musiikki-, media- ja elokuvamaailman tähtien parveilu tuo mieleen pikemminkin monet 1960-luvun vastaavanlaiset isot, runsaslukuisella näyttelijäkaartilla varustetut kosmopoliittiset viihde-elokuvat kuin ne Altmanin monet 70-luvun työt, jotka olivat tavallaan edellisten viistoa jalostusta. Elokuva alkaa merkkivaateputiikista Punaiselle torille vievällä kamera-ajolla ja venäjänkielisellä alkutekstihuiputuksella, siis neronleimauksen ja huonon vitsin kohtaamisena, mikä tuntuu viittavan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeiseen kapitalismin maailmanvaltaan ja indikoivan, että 90-luvun tuuli on kuljettanut toiselle navalle nyt myös erään vastarannankiisken. Fellinin tenho näkyy Altmanin tuotannossa korkeimmillaan, mutta samalla myös laiskimmillaan. Sophia Loren uusintaa strippauksensa Marcello Mastroiannille de Sican Eilen, tänään, huomenna -elokuvasta (1963) paljon lupaavassa kohtauksessa, mutta tämä nukahtaa. Toisessa hotellihuoneessa nuoret toimittajat Tim Robbins ja Julia Roberts kuhertelevat eivätkä jaksa poistua raportoimaan muotihässäkästä. Faxit ovat vaihtumassa sähköposteihin. Pret-a-porter taisi olla ensimmäinen elokuva, jossa kuulin mainittavan tuon uuden kommunikaation muodon.
Sytyttävistä aineksista syntyy puolivillainen kokonaisuus. Jos Altman oli amerikkalaisista elokuvaohjaajiista eurooppalaisimpia, onkin melkoinen paradoksi, että hän teki Euroopassa yhden epäonnisimmista elokuvistaan.
En kuulu kuitenkaan siihen enimmäismassaan, joka pitää elokuvaa katselukelvottomana. Sitä katselee ihan sujuvasti ja mielikseen, Robbinsin ja Robertsin välillä on veikeää kemiaa, eikä muotinäytöksiä ole ehkä koskaan kuvattu yhtä näyttävästi ja taidokkaasti. The Cranberrieseineen ynnä muine ajan nimineen jo nostalginen soundtrack tuli Orionin parvelle juhlallisesti. Voi olla, että Pret-a-porter on juuri se elokuva, joka teki Altmanin nimeä eniten tunnetuksi myös elokuvakulttuurin ulkopuolella. Tekijänsä oloinen elokuva se onneksi on, mutta yhtä kaikki sillisalaatti ja tolkuton pettymys Altmanin renessanssista viitteitä antaneen Short Cutsin (1993) jälkeen.
Pret-a-porterin ensi-illan hetkellä olin vähän kyllästynyt elokuviin yleensäkin, eikä suosikkini uutuus tilannetta paljon helpottanut. Elokuvan ensikatselusta Tampereen Nordiassa on säilynyt kuitenkin jäänyt kaunis kevätiltainen muisto, sillä näytöksen jälkeen kävelin Hämeenkadun ja Kuninkaankadun risteyksessä olevaan puhelinkoppiin ja pyysin erästä kultakutrista taidelukion tyttöä kävelylle.
[Kirjoitettu 23.1.2016 klo 01.42.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti