Les Valseuses

Riipukset. 1974, Ranska. O: Bertrand Blier. ****. Ti 4.6.2013 klo 19.00, Orion (Gérard Depardieu).
35-mm. Suomenkieliset tekstit (L. Ingo), ruotsinkieliset tekstit (Maya Vanni). Kopio (3/5): KAVA. Leikkaamaton versio, poistot palautettu 2001 (Antti Suonio). Paikka: parven 2. rivi, 11. istuin. Näytösolosuhteet: 4/5. Aiemmat katselut: nimellä "Riipukset", ma 13.3.1995, Niagara (Tampere, SEA:n esitys), 35-mm, leikattu teatteriversio, **½.

Vaikka olin nähnyt Truffaut'n Julesin ja Jimin (1961) kahdesti vuoden sisällä 1994-95 ja innoittunut siitä ihan täysillä, vasta Blierin "Riipukset" maaliskuussa 1995 teki Jeanne Moreausta keskeisen lempinäyttelijäni ja ihailun kohteeni ainakin seuraaviksi kymmeneksi vuodeksi.

Vetovoimaisimmillaan olevasta Moreausta huolimatta en 18 vuotta sitten oikein tiennyt miten "Riipuksiin" suhtautua. Blier, jolta olin silloin jo nähnyt hienon Kylmät alkupalat (1979), pystyi nyt härnäämään samalla sekä aivan liikaa että alitajuisesti juuri tarpeeksi. "Riipukset" jäi taatusti kutkuttamaan mielenpohjia, vaikken sitä täysin lukiolaisjärjellä sulattanutkaan. Se saattoi olla henkilökohtaisempi kokemus kuin olen pintatasolla muistanutkaan. Itse asiassa muistelisin nyt, että "Riipukset" oli ensimmäinen K18-kokemukseni 1960- ja 1970-lukujen eurooppalaisen elokuvan seksuaalisten provokaatioiden saralta.

Kahden naisia kähmivän ja solvaavan ja autoja varastelevan häirikön ja hurjastelijan, Jean-Clauden (Gérard Depardieu) ja Pierrot'n (Patrick Dewaere) lihallisesti kulkeva ja välinpitämätön seksuaaliodysseia kohti satunnaisia täyttymyksiään ja niistä avautuvia tyhjyyksiä pysähtyy hetkellisesti päämäärättömältä virtaukseltaan heti kun Moreaun hahmo, vankilasta vapautuva Jeanne Pirolle, astuu kuvaan kaksikon seuraavana iskukohteena, niin sanottua vaihtelua heidän mielessään edustavana vanhempana naisena.

Moreaun episodista tulee itse asiassa jälkikäteen mieleen Alfonso Cuarónin elokuva Ja äitiäs kans (2001), joka vie vielä syvemmälle Blierin yhtä nautittavasti kuin järkyttävästi esiin nostamaa kokeilunjanoisten nuorukaisten ja elämän rajallisuuksista tietoisemman naisen välistä seksuaalista kytköstä.

Mieleni oli vuosien varrella tehnyt tepposet - muistin, että Jeanne Moreau tuli kuvaan junakohtauksessa, mutta kyseessä olikin Brigitte Fossey (unohtumaton episodi sekin). Niin ikään Jeanne Pirollen kohtalon, lemmenyön jälkeisen, täysin ennakoimattoman itsemurhan, olin unohtanut, ehkä sen traumaattisuuden takia.

Mainittava on tietysti myös Miou-Mioun esittämä Marie-Ange, joka vähitellen kasvattaa kaksikosta kolmikon. Vipeltäjäkaksikon suhtautuminen häneen muuttuu kiintyneemmäksi heti Moreau-episodin jälkeen.

Riipukset onnistuu olemaan samaan aikaan sekä tavattoman irstas että salamyhkäisen sensitiivinen hyökkäys porvarillista seksuaalimoraalia kohtaan. Harvakaan alan teos rullaa näin rentoutuneesti, vailla minkäänlaista pyrkyryyttä ja osoittelua. "Riipukset" ei myöskään kieltäydy olemasta kasvutarina, mutta kylläkin olemasta kasvutarina kohti nimeään vailla olevaa käyttäytymistä.

Periaatteessa provokatiivisinta "Riipuksissa" onkin Stéphane Grappellin viulumusiikki, joka tuo siihen tietynlaisia nostalgisen veijaritarinan sävyjä. Louis Mallen juurikin nostalginen Milou toukokuussa (1989) tuli tietysti myös mieleen, sen ollessa ainoa toinen pitkä elokuva, johon Grappelli on säveltänyt musiikin.

Kopio oli tyydyttävä, mutta alussa ja liitoskohdissa perin kulunut. Näytöksessä sain istua parvella juhlavasti yksin.

Toivoisin, ettei Orionin A4-esitteiden krediiteissä mainittaisi leikkausten sisällöistä, jos niissä on huomattavia sisältöpaljastuksia, kuten tässä tapauksessa.

Pas si méchant que ça

Rakkaani ryöstää pankkeja. 1974, Sveitsi/Ranska. O: Claude Goretta. ***½. La 1.6.2013 klo 17.00, Orion (Gérard Depardieu). 35-mm. Dianafilmi. Tekstit: Satu Laaksonen, texter: Maya Vanni. Kopio (4/5): KAVA. Istumapaikka: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 5/5.

*

Tänään (1.6.) iltapäivällä tuli 20 vuotta siitä, kun kävin ensi kerran Orionin kulmalla. Olin luokkaretkellä, ja liivahdin erään kaverini kanssa omille teillemme etsimään Orionia. Sen päivän näytökset eivät olleet vielä alkaneet, mutta ohjelmistossa meni muistaakseni ainakin Fellinin Casanova.

*

Nyt tasan 20 vuotta myöhemmin sattuikin varsin kutkuttava ohjelma Orioniin: kolme elokuvaa, joita en ollut aiemmin nähnyt (The Dead Zonen tosin katsoin jo tiistain näytöksessä). Tällaisia kolmen ennennäkemättömän elokuvan päiviä kun alkaa olla Orionissa yhä harvemmin siinä vaiheessa, kun ns. perusklassikot alkaa olla nähty.

Muutama vuosi sitten Sodankylässä vierailleen sveitsiläisen Claude Gorettan ihastuttava varhaistyö Rakkaani ryöstää pankkeja sopi hyvin "merkkielokuvaksi", sillä ainoa etukäteiskontaktini elokuvan kanssa oli se pieni pätkä, joka nähtiin alkuvuonna Teemalla Depardieu-dokumentissa. Rakkaani ryöstää pankkeja valmistui kahden Gorettan kuuluisimman elokuvan, Kutsujen (1973) ja Pitsinnyplääjän (1977) välissä.

Olen nähnyt Gorettan tuotannosta aiemmin vain mestarillisen Pitsinnyplääjän, Kutsut taas on odottanut toistakymmentä vuotta katselua videoarkistossani.

Rakkaani ryöstää pankkeja on rauhallisten, rakastavien ja vaarattomien ihmisten rikoselokuva. Tapahtumat sijoittuvat korostamattoman idylliseen maaseutukylään, josta löytyy huonekaluverstas. Päähenkilö Pierre (Gérard Depardieu) on perimässä sen isältään (Jacques Debary), joka halvaantuu. Pienyrityksen sukupolvenvaihdos tapahtuu hetkellä, jona muovi on syrjäyttämässä puun huonekalujen ja taidekäsitöiden perinteisenä materiaalina. Omiin mietteisiinsä paljon kätkevä Pierre reagoi tilanteeseen viemällä salaa puutuoleja kaatopaikalle polttouuniin. Hän ei kerro alan tulevaisuusuhista työntekijöilleen vaan alkaa ryöstää vähäväkisen seudun hiljaisia pankkeja. Samalla hän tutustuu postipankin konttorityttöön Nellyyn (Marlène Jobert), jonka säikkyydessä on tiettyä sukulaisuutta Pitsinnyplääjän Pommen kanssa. Vähitellen heille kehittyy suhde, mikä ei kuitenkaan heikennä Pierren tuntumaa avioliittoonsa ja perheeseensä.

Gorettan sympaattinen maltillisuus kuvata Pierren motiiveiltaan yhtä hämmentynyttä kuin hämmentävää toimintaa on elokuvan persoonallinen voimavara, mutta tiettyjä uskottavuusongelmia erityisesti rikoksen polulta se ei poista.

Rakkaani ryöstää pankkeja jättää positiivisen vastaamattomuuden valtaan: miksi Pierre toimii kuin toimii? Hänen kaksoiselämässään on salaisuuden sädekehä, mikä tuntuu hänelle suorastaan luonnolliselta olotilalta. Patriarkaatin ja valmiina annetun elämänsisällön ahdistavuus ja epävarman yritystoiminnan stressaavuus näkyvät selvästi taustalla, mutta Pierren irtioton riskaabeli muoto perimmäisine merkityksineen jää silti inhimilliseksi mysteeriksi.

Puhutteleva on kohtaus, jossa Pierre vaatii Nellyä hävittämään päiväkirjansa, johon tämä on kirjoittanut pankkiryöstöstä. Tässä vaiheessa Pierren isä on jo kuollut. Tämä kuolema tuntuu olevan kovempi paikka hänen vaimolleen Marthelle (Dominique Labourier). Päiväkirjakohtauksessa Pierre itse nähdäänkin astumassa patriarkaattiin, taustaan kuitenkin erillään. Jännite siitä, jääkö joku yksin, ja kuka, on koko ajan olemassa. Kuviossa on myös Nellyn miesystävä Julien (Philippe Léotard).

Gorettan elokuvassa rikos toimii avaimena rakkauteen ja sen laajuuteen, joka ei mahdu perinteisen yhteiskuntamallin kehykseen. Tässä suhteessa Goretta voisi käsikirjoittajana olla tosin rohkeampikin. Marthen henkilökuvan ohuus johtuu pitkälti siitä, ettei hänen tahtotilojaan juuri kuvata. Loppukuvassa Pierre tuijottaa poliisiauton takaikkunasta kahta elämänsä naista, joista Nellyn jostain syystä tunnemme paremmin.

Epätodennäköinen pankkiryöstäjä on hahmo, joka tuntui olevan 60- ja 70-lukujen taitteessa keskiössä: muita esimerkkejä mm. Ota rahat ja juokse (1969) ja Hikinen iltapäivä (1975).

*

Näytöksessä oli täydellisen keskittynyt ilmapiiri, mutta ennen elokuvaa Orionin jonossa oli juuri edelläni humalainen mies (ensimmäinen kesäurpo?), joka ei lipunmyyjä Leenan ja vahtimestari Rayn vaatimuksista huolimatta millään tahtonut lähteä pois. Oli odottanut kuulemma kaksi tuntia viereisessä puistossa elokuvaa... Luuli tosin olevansa tulossa katsomaan Tex Averya. Lopulta hän vaihtoi yllättäen aihetta ("pitäisköhän iskeä nainen") ja alkoi vihdoin valua pois.. Vain vähän ennen Orioniin astumistani olin nähnyt saman miehen Eerikin Pippurissa - mies olisi halunnut syödä siellä lampaanviulua.

Il bestione

Asfalttipeto. 1974, Sergio Corbucci. La 7.1.2012 klo 21.00, Orion (Vain muutaman Sergion tähden/Italocrime-joulupaketti). 35-mm. Suomenkieliset tekstit. ***

"72 tuntia ajoa Suomesta kertaakaan kusematta", toteaa rekkamies Sandro Colautti (Michel Constantin) hypätessään ratista tarinan aluksi. Tuli heti mieleeni kesämökkinaapurini, jonka firma aikanaan kuskasi taidenäyttelyitä pitkin Eurooppaa. Hänen kertomustensa perusteella alun repliikki tuntuu täysin perustellulta kärjistykseltä. Rekkaliikenteessä on ääritiukat aikataulut ja kuskilla äärimmäinen vastuu arvotavaran säilymisestä tien päällä. Karskiudestaan huolimatta Asfalttipeto edustaa Corbuccin kiintoisaa pehmeämpää puolta - se on rehellisen paskanhajuinen buddyfiilistely kulttuuritietoisen Euroopan bensankäryisiltä valta- ja syrjäteiltä. Nuorempana rekkamiehenä nähdään Giancarlo Giannini. Autoilun maailmasta on tehty lukemattomia elokuvia, mutta rekat ja rekkamiehet ovat säilyneet usein sivuosissa. 1970-luku oli rekkamiesten kulta-aikaa valkokankaalla, ja Corbucci hyödyntää surutta ammattiin liittyviä stereotypioita - heti alkupuolen ravintelikohtauksessa mässäillään todellisilla rekkamiehen annoksilla suupielet rasvaa valuen ja läskit turvoten. Olin vetänyt juuri ennen elokuvaa Eerikin pippurissa kymmenen minuutin kiireaikataulussa kebabin ranskalaisilla, joten valmistautuminen elokuvaa varten oli suht kohdallaan. Asfalttipeto tarjosi monipuolisilta kuvauspaikoiltaan ja letkeältä otteeltaan nautinnollisen autenttista rekalla päästelyä aina lopun äärimmäistä, joskin epäuskottavaa hengenvaaratilannetta myöten. Näytöksen jälkeen Vain muutaman Sergion tähden -sarjan toinen kokoaja Antti Suonio vinkkasi YouTube-pätkästä, josta löytyvät suomalaisesta kopiosta puuttuneet elokuvan ensisekunnit: Sandro Colautti pieraisee ennen avausrepliikkiään.