The Dark Crystal

Tumma kristalli. 1982, Yhdysvallat / Iso-Britannia. O: Jim Henson, Frank Oz. * * * * . Su 7.7.2013 klo 18.00, Orion (Finncon 2013). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomennos Esko Elstelä, ruotsinnos Christer Herlin. Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet. 3/5.

Vuonna 1983 täkäläiseen jouluohjelmistoon tullut Tumma kristalli hämmensi silloista todellisuudentajuani julisteensa pienillä suloisilla keijukaishahmoilla - ne tuijottivat siinä niin herttaisesti ja kiltisti, kuin heti valmiina täyttämään vielä hyvin viattoman ja kokemattoman fantasiannälkäni - mutta ennen kaikkea näiden hahmojen viereen isketyllä K12-ikärajalla. Mitä ihmettä tässä elokuvassa oikein mahtoi tapahtua?

Nyt vihdoin 30 vuotta myöhemmin Tumma kristallin nähtyäni (sen ikäraja on laskettu sallituksi! *) se muistutti ennen kaikkea siitä, kuinka aidosti elähdyttäviä olivat 1980-lukulaisen lapsuuden fantasiakokemukset elokuvateattereissa. Muppet Show'n tekijöiden kunnianhimoinen, jo vuonna 1975 alkunsa saanut filmiprojekti edustaa elokuvantekoa, joka on nykyisin kaikkein syvimpään maankoloon kadonnutta. Kokonaisvaltainen nukkeanimatroninen fantasiamaailma on luotu yksityiskohtaisena käsityönä ja ylellisen autenttisesti, maalauksellista auringonlaskua ja luonnonvehreitä satumaastoja myöten. Tummaa kristallia katsellessa kävi sääliksi nykyajan lapsikatsojia, jotka eivät ehkä koskaan pääse henkisesti sisälle tällaiseen filmilumoon. Tummassa kristallissa ei ole teknologis-filofisesti kysymys siitä nykyisin kaikkea mystiikkaa karistavasta kineettisestä harhailluusiosta, että kaikki olisi mahdollista, vaan (nyt jo nostalgiselta) keskittymisestä siihen, että se mikä on meidän maailmassamme mahdotonta, tuntuu omassa maailmassaan todelliselta.

Näyttävästi organisoidun planeetallisen estetiikan ja sitä omassa rapisevassa harmaudessaan varjostavien skeksis-olioiden grimmilläisen groteskiuden rinnalla tarina ei ole Tumman kristallin valtteja, mikä ei tarkoita, että se olisi suoranaisesti tylsä ja ponneton. 1980-luvun kenties suloisimpien olioiden Jenin ja Kiran koitos löytää puuttuva sirpale jumalaisesta tummasta kristallista ennen kolmen auringon kohtaamista (jotteivat skeksisit hallitsisi ikuisesti) pitää kyllä riittävästi otteessaan, vaikka ehkä kohokohdat matkalta puuttuvat.

Tumman kristallin rennosti eeppisessä rakenteessa ja hauskassa Podlings-osiossa näkee paljon yhtäläisyyksiä Hensonin seuraavaan ja viimeiseksi jääneeseen elokuvaohjaukseen, unohtumattomaan Labyrinttiin (1986).

Hensonin ja sittemmin komedioihin siirtyneen Frank Ozin miniatyyrimäistä suurelokuvaa on kritisoitu kai eniten nukkien jähmeydestä, mutta itselleni juuri tämä piirre loi pitkälti elokuvan omintakeisen, raskasliikkeisyydessäänkin oudon salaperäisen lumovoiman. Etenkin alussa skeksisit, jotka näyttävät vain tuijottavan ikään kuin voimattomina tyhjään, muistuttavat väkevästi juuri omasta todellisuudestamme - siitä, ettemme todella ihmisinä voi tietää, mitä eri lajeihin kuuluvien olioiden kuten vaikka lemmikkimme päässä lopulta liikkuu. Tätä on fantasia parhaimmillaan.

Tumma kristalli onkin - nimensä johdattelemana - varjopuolen perhe-elokuva, jossa kivan keijukaismaisen samastumispinnan kautta avautuva turvallisuuden tunne ei ole koskaan mikään humaani itsestäänselvyys. Tunnelma voi riistäytyä hyvinkin epätoivoiseksi. Tummassa kristallissa riittää synkkää uhkaa ja yllättävän tylyä ja lopullista väkivaltaa, mutta ne eivät kuitenkaan vyöry yli äyräittensä kuten usein sittemmin. Tasapaino tämän meille vieraan maailman hyvyyksien ja pahuuksien välillä säilyy, mutta mikään ei ole jomman kumman voitettuakaan ennalta määrättyä. Elokuvan keskeinen tekijä Jim Henson on ollut näkemyksessään kasvatuksellisilla linjoilla: "Lapsille on epäterveellistä olla koskaan pelkäämättä".

Harmi kyllä en nähnyt näytöksessä yhtäkään lasta. Ehkä siksi, että Orionin ohjelmavihkossa Tumma kristalli esiteltiin vain Finncon-osiossa. Mielestäni Tumman kristallin olisi voinut esitellä paljon johdonmukaisemmin myös Sunnuntain suosikeissa kuin vaikka lähtökohtaisemmin aikuisyleisölle suunnatun, Woody Allen -retrosta poimitun Antzin (1998).

En kyllä itse antaisi Tummalle kristallille Sallittua ikärajaksi, ehkä K8 voisi olla sopiva. *

Peruskuluneen kopion värit olivat säilyneet ihastuttavan kirkkaina. Jotkut rohmusivat ja mölysivät hetkittäin takanani, kännykän valo heijastui paikoin sivusta.

* EDIT 10.7.2013 klo 14.51: Sain juuri KAVA:n Antti Alaselta tiedon, että esityksen S-ikäraja nähtävästi perustui vanhan videolain väärintulkinnan aiheuttamaan virheeseen, joten Tumman kristallin oikea ikäraja on edelleen -K12-.

The Thing

The Thing - "se" jostakin. 1982, Yhdysvallat. O: John Carpenter. * * * * ½. Ti 2.7.2013 klo 20.00, Orion (Finncon 2013). 35-mm. Kopio (3/5): KAVA. Suomennos Esko Elstelä, ruotsinnos Kicke Herlin. Leikkaamaton versio, poistot palautettu 2011 (Antti Suonio). Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 3/5. Aiemmat katselut: ma 28.6. - ti 29.6.1993 klo 23.00 - 00.45, Filmnet Plus, Olkahittenperä (Tampere), seurana Jarno Tenhunen, * * * * .

The Thing oli torsona tv-jakeluversionakin alkuvuoden 1988 tapauksia ainakin omalla neljännellä koululuokallani. Itse en sitä katsonut, mutta pari tieteisfriikkiä siitä elämöi tohkeissaan ja kauhuissaan välitunneilla. Näiden puheiden ja Katsossa! julkaistun oheisen kuvan (joka toi sekaannuttavasti mieleeni Pimeän tähden) perusteella minulle syntyi elokuvasta vahva mielikuva, joka tunkeutui silloiseen kohmeiseen painajaisuneeni.

Yhdellä noista kavereistani (Jarno Tenhunen 1977 - 2004, RIP) näin sitten elokuvan viisi vuotta myöhemmin, kun hänen vanhempansa olivat juuri lähteneet parin viikon reissuun, ja talo oli vapaassa käytössä. Poljin pyörällä hänen luokseen kilometrin matkan aikamoisessa kiireessä, sillä Kotikatsomon silloinen tv-elokuva loppui vain kymmenen minuuttia ennen Thingin alkua. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun katsoin suorana kokonaisen elokuvan kaapelikanavalta (videonauhoituksia Filmnetiltä olin toki nähnyt jo useampiakin). Kenties sitten Carpenter-kauhun vapauttavasta vaikutuksesta lähdimme elokuvan jälkeen vielä pyöräilemään osaltamme vielä aika tutkimattomaan kaupungin kesäyöhön, ihmettelemään yön liikkujia ja heidän outoja olomuotojaan bensa-aseman kahvilassa jne...

Vaikka elokuvan näkemisestä oli siis nipin napin yli 20 vuotta, en voi sanoa, että The Thingin tarina ja tunnelma olisi näinä vuosina juuri lainkaan unohtunut. Bill Lancasterin käsikirjoitushan on perin tehokas ja yksinkertainen, ja kun olin tässä välissä jo nähnyt John W.Campbellin Who Goes There? -novellin (1938) ensimmäisen, vuoden 1951 filmisovituksen ohjaajinaan Hawks ja Nyby sekä Carpenterin elokuvalle tehdyn vuoden 2011 esiosan, ovat tutkimusretkikunnan hyiset kohtalonhetket Etelämantereella aika tanakasti syöpyneet eri variaatioina tajuntaan.

Carpenterin visio on kuitenkin näistä helvetillisin ja myös valkokangaskokemuksena selvimmin omaa luokkaansa. The Thingin olio edustaa edelleen, yli 30 vuotta valmistumisensa jälkeen, niljakkainta ja pöyristyttävintä hirviökauhua, jota valtavirran kauhuelokuvassa on nähty. Yksistään tuo nimeämätön olio kaikkine limaisine, sähköiskumaisissa sarjoissa säkisevine lonkeroineen ja vimmalla verenkiertoon luimuavine lylleröineen ei kuitenkaan luo kauhua. Elokuvan teho perustuu tämän painajaismaisen olomuodon herättämään paniikkiin poikkeuksellisen armottomissa sääolosuhteissa, joissa pieni joukko eri tavoin neuvokkaita miehiä näin menettääkin vähitellen luottamuksen toisiinsa itsestäänselvinä ihmislajin edustajina.

Ainakin itselleni The Thingin kauhun teho, joka jo lapsuuteni painajaisessakin oli vallalla, perustuu eräänlaisen kulttuurisen virheanalyysin mahdollistumiseen: ilmastoa jotenkin lukemaan oppinut ihmisluonto aina kuvittelisi, että riittävän kova pakkanen tappaisi kaikki pöpöt, mutta oppia ikä kaikki... Puhdistavassa kylmyydessä muhiva rujo organismi herättää kontekstissaan ennen kaikkea pakokauhua, mutta myös sekasortoista epävarmuutta ilmatieteen lainalaisuuksista.

Kurt Russellin sankarihahmo ei välttämättä oikein sovi elokuvaan, kuten Orionin A4-esite huomautti, mutta toisaalta Carpenterin persoonallinen lopetus tuo jännää yhdentekevyyttä Hollywoodin perinteisiin hyvis-pahis-asetelmiin.

Ennio Morriconen säveltämä musiikki on hänen epätyypillisimpiään saavutuksiaan, elokuvan luonteen mukaisesti yksinkertainen ja tehokas. Sen vaikututus seuraavan vuoden V-televisiosarjan (jonka 3. jakso muuten tuli MTV2:lta aiemmin samana päivänä kuin alussa mainitsemani The Thingin tv-torso) tunnariin on ilmeinen.

Kopio oli viehättävän kulunut, tosin väreiltään aavistuksen punertunut. Näytöksessä oli rapinaa, mutta Carpenterin nihilistinen pessimismi taisi hiljentää osan mäyssyttäjistä loppua kohden. Alkupuolella joku meinasi epähuomiossa hörpätä viereisellä istuimella lojuneesta vesipullostani, mikä kieltämättä palautui tumman humoristisesti mieleen elokuvan loppukohtauksessa...

Tämä oli The Thingin sensuroimattoman version Helsingin ensi-ilta (Suomen ensi-ilta oli Iikissä! kaksi vuotta sitten). Poistoja oli palautettu minuutin verran.