Wild at Heart

Villi sydän. 1990, David Lynch. Ti 24.1.2012 klo 19.30, Orion (David Lynch). 35-mm. Suom. tekst. *****. Aiemmat katselut: la 3.10.1992, vuokra-vhs, leikattu, ***** / la 22.5.1993, Betty Bluen kevätsarja, suomi-vhs, leikattu, ***** / pe 4.6.1993, suomi-vhs, leikattu, ***** / su 21.11.1993, Niagara, Elokuvakerho Monroen yönäytös On the Road, 35-mm, suom. tekst. ***** / to 5.12. - pe 6.12.1996, TV2 / la 17.5.2003, BB: David Lynch, suomi-vhs, leikattu, ***** / la 3.6.2007 klo 21.00, Orion (David Lynch), 35-mm, suom. tekst.

Varhaisin muistikuvani Villistä sydämestä on Bosse von Willebrandtin elokuvamakasiinista Bossen leffat (Bosses bio), joka oli aikanaan FST:n panos television elokuvaohjelmiin. Luulen, että kyse on ollut ti 22.5.90 eli heti erään festivaalin jälkeen tulleesta ohjelmasta. Näytetyssä insertissä Marietta Fortune (Diane Ladd) pyytää erästä miesystävistään, Marcellos Santosia (J.E. Freeman), tappamaan tyttärensä Lulan (Laura Dern) kapinallisen poikaystävän Sailor Ripleyn (Nicolas Cage). Vanhan polven elokuvatoimittajana Bosse mainitsi, että elokuva voitti Cannesissa Kultaisen palmun, mutta se ei kuulunut hänen omiin suosikkeihinsa festivaalilla. Kohuvoittaja olikin kyseessä. Tätä ennen Palmun olivat vuodesta toiseen voittaneet yksiselitteisen vakavat ja kulturellit sivistyselokuvat (vuoden 1989 sex, lies, and videotape ehkä jonkinlaisena rajatapauksena), mutta postmodernisti eliitin makua häirinneen Lynchin voitto merkitsi tietyllä tavalla uutta aikakautta - juuri sitä, mikä on niin usein merkitty alkavaksi vasta niin ikään Kultaisen Palmun voittaneesta Tarantinon Pulp Fictionista (1994). Ensimmäisen kerran katselin Villin sydämen vähän väkinäisessä, sosiaalisesti pakottavassa tilanteessa leikatulta vuokravideolta. Se on oikeastaan Lynchin elokuvista ainoa, jonka olen kiehtovuuden ohella kokenut myös todella ahdistavaksi. Nostalgisen, huolettoman klassista Hollywoodia ikivihreistä ikonisimman eli First Movementin kautta huokuvan oldies-alun äkkinäinen vaihtuminen speed metal -yhtye Powermadin Slaughterhouse-biisistä voimaa hakevaan aggressiiviseen shokkiin luo hellittämättömän painostavan etelävaltiolaistunnelman, jossa kuuma seksi ja raaka väkivalta kiehahtelevat räjähdysherkkänä pätsinä. Elokuvan vaikutus oli niin voimakas, että kirjoitin sen tarinaa (joka pohjautuu Barry Giffordin romaaniin) hiukan varioivan kouluaineen, jolle opettaja kieltäytyi antamasta numeroa todeten, ettei kyse ole minun ikäiseni mielikuvituksesta... Jälkikäteen ajateltuna Villissä sydämessä on Lynchin elokuvaksi poikkeuksellinen luonteva ja vapautunut suhde aktiiviseen seksuaalisuuteen - tosin Lynch ei olisi Lynch, ellei hän rinnastaisi kiihkeät ja rajut eroottiset aktit leimahtavan tulitikun tavoin hurjiin väkivallanpurkauksiin ja jopa kidutuksiin. Kyse on myös Lynchin uran selkeimmästä tyylikokeilusta, kaikilla mahdollisilla americanan mausteilla mitä tien päällä voi vastaan tulla. Villi sydän on Marilyniksi muuntuneen Bonnien ja Elvikseksi vapautuneen Clyden rakkaustarina Ihmemaa Oziksi seonneessa syvässä etelässä - tien pimeässä sivussa lentää amerikkalaisen kulttuurin hirviömäisin äiti (uskomaton Diane Ladd) luudallaan. Kaikki on niin taidokkaasti yli vedettyä, että amerikkalaisen paraatikulttuurin tunnelmallinen ja tyylikäs parodia toimii. Kuitenkin elokuva on hämmästyttävän hyvin kosketuksessa myös ihmissuhteen todellisuuteen, paon ja vapauden muuttumiseen arjeksi ja vastuuksi, elämän hyviin ja huonoihin kausiin, intohimoisiin ja väljähtäneisiin hetkiin, suurten tunteiden epätoivoiseen tilanneherkkyyteen, yleensä ottaen amerikkalaisen ideaalin kääntöpuoleen. Harry Dean Stanton tekee yhden koskettavimmista rooleistaan tunteellisena ja hyväuskoisena yksityisetsivä Johnnie Farragutina. Kokonaisuuden uhkeasta, ekstaasinomaisesta ylöspanosta seuraa väistämätön oksennus (Villissä sydämessä siivoamattoman oksennuksen haistaa toisin kuin vaikkapa juuri ensi-iltansa saaneessa Polanskin Carnagessa, jossa henkilöt jäävät lemuun rupattelemaan kuin mihinkin ruusuntuoksuun) ja yllättävän melankolinen, lynchiläisittäin poikkeuksellisen jämähtänyt ja
kaiken merkityksettömyyttä huokuva tuokio ennen pankkiryöstöstä alkavaa hyperfinaalia. Orionin esitys oli harmillisen vaikeasti nautittava, sillä filmin seuraavaa tai edeltävää ruutua näkyi lähes jatkuvasti kankaan ylä- ja alanurkissa. Kopio oli myös hyvin kulunut. Teknisiltä puitteiltaan paras kokemukseni Villistä sydämestä on yhä sen suomalainen tv-ensi-ilta joulukuulta 1996 - TV2 esitti sen oikeassa kuvakoossa, stereoäänellä ja leikkaamattomana. Toivoisin näkeväni Villin sydämen vielä joskus tarkasti projisoituna tuliteränä kopiona.