Hämmentävimmät tv-kokemukset ovat usein satunnaisia. Jonain 2000-luvun alun yönä televisioni oli vain sattumalta auki, ja aloin ihmetellä, miksi siellä kuvattiin varsin staattista mustavalkoista oikeudenkäyntiä. 40 vuotta aiemmin, jos olisin elänyt, tuskin olisin ihmetellyt, mistä on kyse. Natsi-Saksan juutalaiskysymyksen lopullisen arkkitehdin Adolf Eichmannin julkinen oikeudenkäynti Jerusalemissa vuonna 1961 oli aikansa mediamaraton, joka kesti huhtikuun 11. päivästä joulukuun 2. päivään. 2000-luvun alussa TV1 oli nimennyt tämän Leo Hurwitzin neljällä kameralla kuvaamaan, alun perin 500-tuntiseen materiaaliin nojautuvan Eyal Sivanin runsaan kaksituntisen dokumentin suorasukaisesti Adolf Eichmannin oikeudenkäynniksi. Myönnän katselleenikin sitä televisiosta ikään kuin alkuperäisenä materiaalina - vasta lopun Tom Waits -biisi The Black Riderilta paljasti, että kyse on jostain muusta. Nyt DocPointissa näin Sivanin dokumentin ensi kerran kokonaisuudessaan (kyse oli yksi harvoista festivaalin esityksistä, joiden formaattina oli 35-millinen filmi) ja huomasin vasta, kuinka audiovisuaalisesti työstetty ja päivitetty se on. Sivanin yritteliäät äänitehosteet ja muut ymppäykset hiukan särähtävät kokonaisuuden alussa. Leikkauksien todellisesta luonteesta puolestaan on mahdotonta ottaa selvää, kun ei tunne koko materiaalia. Hurwitz itsehän summasi televisiontinsa tuoreeltaan yli kuusituntiseksi dokumentiksi Verdict for Tomorrow (1961), jota ei ilmeisesti ole Suomessa koskaan nähty. Joka tapauksessa Sivan luo pysäyttävän kokonaisuuden lähihistorian kauhujen absurdin rationaalisesta lähestymisestä ja selittämisen tarpeesta. Kyse on siis vahvan näkemyksellisestä dokumentista, joka itse asiassa painottaa materiaalinsa kautta kohtuuttomiin julmuuksiin syyllistyneen miehen yksinäistä ja tuskaista selviytymistaistelua lasikopin takana. Eichmann väittää loppuun asti vain totelleensa käskyjä, joille ei ole mahtanut mitään. Hänen äärimmäinen pragmatisminsa välittyy myös omassa piinapenkissään. Kiistelty dokumentti on herättänyt reaktioita puolesta ja vastaan. Jerusalemissa sijaitseva Steven Spielberg Jewish Film Archive, jonka luovuttamien 68 tunnin matskujen varassa Sivan elokuvansa työsti, käytti kuusi vuotta löytääkseen hänen elokuvastaan vääristelevyyksiä. Haaretzin kiinnostava artikkeli valottaa kiistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti