Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. 1944, Frank Capra. La 21.1.2012 klo 16.15, Orion (Carte blanche à Matti Kassila). 35 mm. ***Harvoin näkee kolmena perättäisenä iltapäivänä elokuvia Hollywoodin kultakaudelta: torstaina oli Mildred Pierce, perjantaina Auringonlaskun katu ja nyt Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Ennen sotadokumenttejaan Capra ehti filmata parin viikon aikataululla Joseph Kesselringin menestyksekkään Broadway-kappaleen jo sen ensi-iltavuonna 1941. Ensi-iltansa elokuva sai kuitenkin vasta kolme vuotta myöhemmin, kun näytelmä oli jo poistunut ohjelmistosta. Elokuvana Arsenikkia ja vanhoja pitsejä onkin selvästi näytelmäpohjainen, mutta sangen vapautuneesti revittelevä makaaberi komedia. Naimisiin menemisen vanhanaikaiseksi taikauskoksi monissa kirjoissaan tuominnut Mortimer Brewster (Cary Grant) rakastuu naapurintyttöön (Priscilla Lane) ja palaa lapsuutensa sukutaloon esittelemään morsiantaan. Sukulaiset paljastuvat seinähulluiksi, joilla on osuutensa myös muutamien epätoivoisten aikamiespoikien päiviltä saattamisessa. Brewsterilla on kaksi veljeä, joista yksi luulee olevansa Theodor Roosevelt ja toinen näyttää Boris Karloffilta. Murhamammoiksi paljastuvia tätejä näyttelevät Josephine Hull ja Jean Adair saatiin lainaan näytelmästä, ja he tuovatkin elokuvaan veikeän patinoitunutta, mutta petollista kardemumman tuoksua. Teatraalista harmittomuutta Capra ei ole tosin saanut täysin hinkattua heidän mielipuolisuudestaan pois. Cary Grant sen sijaan piti roolisuoritustaan syystäkin uransa huonoimpana - hän ei tunnu saavan ylikierroksille vääntynyttä koomista rekisteriään millään tavoin hallintaan, vaikka olemuksellisestikin onkin nappivalinta rooliin. Tunnen oloni yleensä hermostuneeksi näin räiskyvissä komedioissa. Ehkä lievä dagenefterkin teki lisänsä tunnelmaan. Noin yleensä ottaen Orionin sangen runsas iltapäiväyleisö otti klassisen viihdetuokion kuitenkin riemuiten vastaan. Coenin veljekset voisivat hyvinkin ohjata näytelmästä uuden tulkinnan - pääroolin saisi periä joku muu kuin George Clooney. Muistan Arsenikkia ja vanhoja pitsejä -elokuvan jo neljännesvuosisadan takaa, kun TV1 esitti sen joulupäivän yönäytöksenä. Elokuvan kuvamaailmassa oli nyt paljon tuttua, mutta en silti usko, että katselin elokuvaa tuolloin. Sen tosin muistan, että olin samana iltana ollut kyläilemässä tätini perheen luona (sic). Kiinnostavinta antia elokuvassa on sen hirtehinen, vaikkakin pohjimmiltaan sovinnainen suhtautuminen amerikkalaisiin pyhiin arvoihin - auvoisiin perhesiteisiin, perintömiljööseen asiaankuuluvine kalusteineen ja edellisten sukupolvien kädenjälkineen, näiden konkreettisten juurien kohtaamiseen ja tunnustamiseen ennen avioliiton satamaa. Orionin poikkeuksellisen kiehtovan esitelapun perusteella Capra käsitteli elokuvassaan omaa lapsuudenkotiaan ja syyllisyyttään siitä, ettei pystynyt palaamaan sen tarjoamiin sosiaalisiin ympyröihin. Elokuva oli hänen sovitustyönsä. Samalla hän myönsi epäonnistuneensa itse elokuvassa. Kiehtova paradoksi, jota pitäisi varmaankin tutkia tarkemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti