Lynchin tuotannosta löytyy kaksi elokuvaa, joilla on erityinen kyky puhutella hämmentyneitä miehenalkuja: Blue Velvet ja Lost Highway. Tuskin mikään muu elokuva onkaan viimeisten 20 vuoden aikana pyörinyt mielessäni yhtä paljon kuin Blue Velvet, tällä vuosituhannella ei tietenkään enää aivan yhtä vilkkaasti. Näin sen nyt kymmenennen kerran ja huomasin, että osaan elokuvan jo käytännössä ulkoa. Ei taida löytyä toista fiktiivistä elokuvaa, jonka olisin nähnyt yhtä monta kertaa. Ensimmäisen kerran näin sen 14-vuotiaana, ja se oli silloin ensimmäinen K18-elokuva, jonka päätin katsoa pari vuotta kestäneen itsesuojelullisen tauon jälkeen. Kokemus oli äärimmäisen vapauttava. Olin astunut lopullisesti aikuisten elokuvan alueelle. Satuin asumaan luonnonläheisellä ja näennäisesti hyvin rauhallisella ja uneliaalla omakotitaloalueella, joten kirkasotsaisen ja uteliaan Jeffrey Beaumontin (Kyle MacLachlan) perversseihin motivaatioihin oli helppo samaistua. Paljolti elokuvan siivittämänä aloin itsekin pukeutua mustaan pikkutakkiin. Kerrostaloja ei asuinalueellani juuri ollut, mutta läheisessä kaupunginosassani oli yksinäinen, epämääräisen väen asuttama talo, joka pitkälti yhdistyi mielessäni Dorothy Vallensiin (Isabella Rossellini) nuhjuiseen asuintaloon. Vain kuukausi tv-esityksen jälkeen oli kesäloma alkanut, ja erään niin ikään Lynchistä innostuneen ystäväni kanssa teimme kerran yökävelyn tuon talon rappukäytävään ja etsimme tietenkin turhaan osoitetaulusta Vallensia. Seuraavana kesänä talo poltettiin maan tasalle. Blue Velvet nousi vahvasti mieleeni myös muutamaa vuotta myöhemmin jakaessani mainoksia kaupungin keskustan liepeillä asuneen mummoni lähistöllä - yhden rapun ylimmän kerroksen oviluukussa kun luki Booth! Blue Velvetin ensikatselusta mieleeni on jäänyt kaiken mieltä kiehtoneen kutkutuksen lisäksi myös lievä pettymys siitä, ettei Beaumontin ja Vallensin salainen sadomasokistinen suhde näennäisesti jatkunutkaan. Myöhemmin on ollut helpompaa tulkita loppu niin, ettei asia välttämättä olekaan näin - satujen logiikalle uskollinen paluu viattomaan perheidylliin tuntuu itse asiassa viittaavan alun vastaavaan johdantokuvastoon, mutta nyt, kaiken Beaumontia mieltä avartaneen ja kypsyttäneen psykologisesti painostavan myllerryksen jälkeen, se esittyy tietoisempana unelman epätäydellisyydestä ja niistä salaisuuksista, jotka kätkeytyvät itse kunkin verhoelämän taakse. Amerikkalaiseen elämänmalliin kätkeytyy asioita, joita ei haluta päivänvaloon. Blue Velvet loi Lynchille sen maineen, jonka varassa hänet yhä tunnetaan. Se on banaalin arkipäiväisenä mysteerinä itselleni jossain määrin tärkeämpi ja läheisempi kuin samantyyppistä pikkukaupunki-idylliä ja sen pimeää kääntöpuolta television ja sittemmin elokuvan puitteissa hyödyntänyt, yliluonnollisempi Twin Peaks -maailma. Blue Velvetista olisi kaikenlaista kirjoitettavaa, mutta yritän pitää nämä blogimerkinnät lyhyinä. Moni pitää naurettavana alkuperäisen suominimen takaliitettä "ja sinisempi oli yö", mutta olen jotenkin viehtynyt sen poikkeukselliseen runollisuuteen. Nyt oli myös hienoa nähdä tämä Lynchin avainelokuva vain pari tuntia hänen (ainakin tuolloisen) lempielokuvansa Sunset Blvd:n jälkeen. Wilderin elokuvan vaikutus näkyy Lynchin tuotannossa etenkin Eraserheadissa, Blue Velvetissa, "Fire Walk With Messa" ja Mulholland Drivessa. Blue Velvetissa Beaumontin ilmeisen keskeneräistä identiteettiä halkova kiinnostus kahteen, täysin eri maailmoissa ja tietoisuuksissa elävään naiseen on kerronnallisesti hyvin lähellä Sunset Blvd:n jo selvästi aikuisena esitettävän Joe Gillisin tuntemaa samanaikaista vetoa sekä eristäýtyneeseen ja omistushaluiseen Norma Desmondiin että nuoreen, viattoman nenäkkääseen käsikirjoittajakumppaniin Bettyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti