Five Star Existence

2011, Sonja Lindén. Pe 27.1.2012 klo 19.15, Maxim 1 (DocPoint: Kotimainen esityssarja). 2K DCP. Suomenkieliset tekstit. Alkusanat: Sissi Korhonen (DocPoint) ja Sonja Lindén, joka kutsui lavalle elokuvassa mukana olleita ihmisiä. **½

Ehdin mukaan DocPointiin vasta perjantaina viikkoa vaivanneen sekavan päivärytmin takia. Ihmeenomainen Ei kukaan ole saari (2006) oli suosikkini kaikista 2000-luvun nollavuosina valmistuneista suomalaisista dokumenttielokuvista (aivan kaikkia en tietysti ole nähnyt), joten odotukseni olivat luonnollisesti suuret Sonja Lindénin seuraavaa ohjausta kohtaan. Tuntui, että teknologisen ja erityisesti kommunikaatioteknologisen kehityksen vaikutukset erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin, tapaamme tehdä työtä ja ylipäätään olla olemassa olisi juuri oikea aihe rauhalliseen ja aikansa ottavaan kerrontaan luottavalle Lindénille, mutta ikäväkseni on pakko todeta, että Five Star Existence on osuvasta nimestään huolimatta keskeneräiseksi jäänyt teos. Se on visuaalisesti komea ja hallittu ja yleisiltä tuotantoarvoiltaan häikäisevä kokonaisuus, mutta laajan ja monisyisen aiheen globaalitasoinen käsittely ei johda kovin ihmeellisiin tai vakuuttaviin lopputuloksiin ja menettää kompetenssinsa loppupuolella lähes täysin. Materiaali on monesti kiinnostavaa: pääsemme navettaan, jossa lehmien utareita ei enää lypsetä käsin vaan robotin suuttimella (entinen lypsäjä selaa sillä välin Facebookia), nuorten pelihallissa nukutaan koneiden ääressä selkärangat käyrinä, poliisi valottaa valvontakameroiden käyttöä ja verkon tarjoamia haasteita, sisäelimiä leikataan "umpimähkässä" tarkan kamerasuurennuksen varassa, Etelä-Koreassa nousee umpiteknologisoitu "viiden tähden" kaupunki, jossa kamerat valvovat lasten leikkiä pihalla jne. Lindén kuvaa jokaisen elokuvassa esiintyvän ihmisen omassa lähikuvassaan, joiden kesto tarkoituksellisesti hiukan resonoi elokuvan rytmin kanssa. Tarkoitus lienee näin kuvata toistemme silmiin katsomisen ja konkreettisen kohtaamisen olennaisuutta. Vasta lopussa tulee esiin kysymys siitä, kohtaammeko itse asiassa oman tyytymättömyytemme elämäämme juuri sitä helpottamaan ja joustamaan pyrkivään teknologiaan turvauduttaessa. Tämä on pointti, josta elokuvan pohdinnan oikeastaan pitäisi vasta alkaa. Sen sijaan alun lähtötilanteessa Lindén pohtii omakohtaisesti sitä, miksi elämää helpottava teknologia ei suo hänelle vapauden ja onnen tunnetta. Toinen, relevantimpi kysymys, joka niin ikään nousee esiin, liittyy siihen, onko meidän pakko päästä työskentelemään kaikkialla kaiken aikaa. Ja vielä: pystyykö aivokapasiteettimme kestämään teknologista monihaasteellisuutta? Monipuolisen aineistonsa valtavuuteen hukkuvalla, mutta teeman yhteiskunnallista haastavuutta hiukan kuin sivusta seurailevalla elokuvalla on lievästi tarkoitushakuinen rakenne: loppupuolella Lindén tarjoaa alun kysymyksiinsä kummallisen kosmisia vastauksia, joita ovat jostain syystä esittämässä erilaisten meditatiivisten elämäntaitojen opettajat. Hyväosainen hymistely siitä, että sosiaalista elämää on tietokoneen ulkopuolellakin, se pitää vain kyetä näkemään ja valitsemaan, tuntuu liian helpolta ja laiskalta huipennukselta ilmiölle, jonka mittakaava vähät välittää yksilöllisistä hyvän elämän ratkaisuistamme. Kysymystä siitä, hallitseeko teknologia meitä vai pidämmekö me sitä otteissamme, Lindén ei pysty laajentamaan yksilöllisen onnen ja vapauden ihanteisiin liittyvistä asetteluista. Lopussa monien lähikuvissa vakavina esiintyneiden ihmisten ilmeet ovat muuttuneet onnellisiksi. Ohjaaja kertoi ennen näytöstä, että elokuva sai alkunsa viisi vuotta sitten hänen kuultuaan ihmisistä, joille mobiiliteknologia aiheuttaa vakavia terveydellisiä haittoja. Ehkä hänen olisi pitänyt pysyä siinä aiheessa.