Jotain loputtoman jännittävää on siinä, että vuonna 1950, filmin vuosisadan sydänviivalla, Hollywood teki kaikkein omalaatuisimman, mielikuvituksellisimman, kiehtovimman ja raadollisimman itseanalyysinsä. Auringonlaskun katu on SE elokuva, joka todistaa, mihin unelmatehtaasta parhaina päivinään oli. Kun ensi kerran näin elokuvan 20 vuotta sitten, hämmästelin sitä tv-esityksen jälkeen elokuvakaverini kanssa pari tuntia puhelimessa. Valkokankaalta (jonne tämä elokuva jos mikä kuuluu) näin Wilderin mestariteoksen vasta pari vuotta sitten, ja olinkin sitä vuosia odottanut, sillä kun Auringonlaskun katu oli Tampereen arkistosarjassa joulukuussa 1996, olin saanut juuri tietää kesämökillämme käyneistä varkaista ja olin turhan rauhattomalla tuulella lähteäkseni elokuviin. Nyt minun ei pitänyt elokuvaa katsoa. Vaan kun luin, että sen esittelee elokuvan aikalaisohjaaja Matti Kassila, joka aikanaan näki tämän myyttisen teoksen jo sen ensi-iltakierroksellaan, mielenkiintoni heräsi. Kassilassa ja Wilderissa on paljon samaa, he ovat elokuvanäkemyksiltään hengenheimolaisia. Lisäksi he olivat teollisen elokuvatuotannon tyylitaitureita ja visionäärejä, pääsivät ilmaisullisesti omimmilleen sen puitteissa. Kassila korosti esittelyssään käsikirjoitusprosessia merkittävimpänä tekijänä elokuvan onnistumisessa. Cinefiilipiireissä tämä ei ole ollut koskaan kovin muodikasta, mutta olen ollut jo pitkään Kassilankin edustamalla klassisemmalla kannalla etenkin silloin, kun puhutaan tarinavetoisesta elokuvasta, jota ilman ei elokuvateattereitakaan olisi. Auringonlaskun katu puhuu puolestaan. Kassila viittasi myös siihen, kuinka nykyään esimerkiksi suomalaisen elokuvan aiheet ovat kovin pieniä. Auringonlaskun kadussa erakoitunut mykkäelokuvan tähti Norma Desmond (Gloria Swanson) toteaa linnaansa eksyneelle käsikirjoittajalle Joe Gillisille (William Holden), joka muistelee hänen olleen joskus suuri tähti: "I AM big. It's the PICTURES that got small."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti