eli lyhyesti siitä, miltä näytti Suomi presidentti Koiviston aikaisilla valkokankailla
Ilmakameraotos etenee hyistä Suomenlahtea ja käy Helsingin kantakaupungin kattojen ylle sinfoniseksi rockiksi sovitetun Finlandian säestämänä.
Näin aseistariisuvasti alkaa Mika Kaurismäen ohjaama Arvottomat (1982). Se oli valkokankaiden lopullinen lähtölaukaus 1980-luvun Suomeen, pitkästä komentounesta heränneeseen aikakauteen ja uuteen elokuvaan, joka vaistomaisesti alkoi kysellä, eletäänkö tässä enää sittenkään ihan tosissaan siinä YYA-Suomessa, johon olemme porukalla ajautuneet, syntyneet ja kasvaneet. Arvottomien ensi-illasta tuli tänään kuluneeksi 35 vuotta.
Suomalainen elokuva oli uudistumassa samaan tahtiin kuin korkein valtiovaltakin. Lokakuussa 1981 neljännesvuosisadan kestänyt Urho Kekkosen presidenttikausi oli päättynyt ja tammikuussa 1982 tilalle oli astunut Mauno Koivisto.
Arvottomien legendaarinen aloitus kuvattiin pian sen jälkeen helmi-maaliskuussa. Ensimmäinen Koiviston presidenttikauden aikana nähty kotimainen elokuva taas pyöri jo teattereissa. Se oli Mikko Niskasen Ajolähtö, joka sai ensi-iltansa 5.2.1982.
Kun Kekkosen viimeinen presidenttikausi vuodesta 1978 alkaen oli ollut jo hiljaista varautumista uuteen aikaan, samassa jamassa oli ollut kotimainen elokuva. Alan keskeisen vaikuttajan ja tekijän, humanismistaan ylistetyn Risto Jarvan kuoltua liikenneonnettomuudessa joulukuussa 1977 alkoi muutaman vuoden etsikkoaika, jolle on jälkikäteenkin vaikea löytää selvää keskeistä voimatekijää.
Vaikka Kaurismäen veljekset pitkälti tulivat määrittämään kotimaisen elokuvan uutta ilmettä, paljon muutakin merkittävää Koiviston valkokankailla tapahtui.
Maalaisliitosta ponnistaneen Kekkosen ehkäpä läheisin elokuvallinen hengenheimolainen oli juurikin Niskanen, sisäsuomalaisen ihmisen ja elinpiirin tilasta henkeen ja vereen huolestunut elokuvataiteilija, joka tuli ohjaamaan 1980-luvulla viimeiset elokuvansa.
Siinä missä Arvottomissa nuoret irtonaiset alamaailman sankarit matkaavat halki katoavan Suomen ja päätyvät lopulta Pariisiin, Ajolähdössä maaseudun kouluttamattomat nuorukaiset jättävät arneijan jälkeen juurensa ja lähtevät koettamaan siipiään Göteborgin työelämään, osa jopa Stavangerin öljynporauslautalle.
Molemmat ovat tekijöidensä parhaita töitä, mutta tyylilajiltaan ja näkemyksiltään hyvin erilaisia. Kun Ajolähtöä ja Arvottomia tarkastelee rinnakkain, karkeasti ottaen siinä kohtaavat toisensa Moskovan elokuvakoulun opit ja amerikkalaisen road movien ihanteet.
Myös jo 1940-luvulla uransa aloittanut
Ensimmäisen filmiversion (1955) Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ohjannut Laine pääsi seuraamaan myös, kuinka jakautuneesti Rauni Mollbergin naturalistinen käsivarakameratulkinta (1985) otettiin vastaan.
Kovin miesvaltaista kotimaisen elokuvan ohjaajakenttä kumpanakin Koiviston kautena vielä oli. Ehkä keskeisin naisohjaaja oli Tuija-Maija Niskanen, jonka Jäähyväiset (1982) ammensi kenties Ingmar Bergmanilta kurkottaessaan harvinaisen syvälle seksuaali-identiteettiin suomenruotsalaisuus taustanaan. Suuri lupaus oli Kaisa Rastimo, jonka puolipitkä perhekuvaus Lauran huone (1988) kiinnittyi raivoisana rataksena aikansa postmoderniin rajojen rikkomiseen.
Postmoderni oli juurikin avainsana ajan taidekäsitykseen ja -keskusteluun. Elokuvan saralla keskeisiä ohjaajia siinä olivat maan- tai tienläheisempien Kaurismäkien ohella esimerkiksi Janne Kuusi ja Jaakko Pyhälä, jotka annostelivat tyylitteleviin töihinsä vielä sumeilemattomammin esimerkiksi poptaiteen ja sarjakuvan vaikutteita.
Kioskiviihteen ja korkeakulttuurin välistä rimaa oltiin elokuvan maailmassakin ehkä laskevinaan, vaikkakin Koiviston lailla länsirannikkolaisen Visa Mäkisen halpiksia kilvan paheksuttiin ja vaikkapa Kari Paljakan oopperan maailmaan perhedraaman kautta tunkeutuva Äidin tyttö (1993) vaiettiin kuoliaaksi.
Erityisen kiitetty 1980-luvun ilmiö oli satsaus lastenelokuvaan. 1960- ja 1970-luvuilla lapsiyleisö oli ohitettu miltei täysin. Vaikkapa Päivi Hartzellin ja Liisa Helmisen Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982), Hannu Peltomaan Taikapeli (1984) ja nyt jo 88-vuotiaan tv-konkari Raili Ruston esikoisohjaus Uppo-nalle (1991) kasvattivat uutta elokuvissakävijäpolvea ennen Rölli-franchisea. Anssi Mänttärin miellyttävän arkinen Anni tahtoo äidin (1989) oli taasen viimeinen kotimainen elokuva, jonka kävin katsomassa koko lapsuudenperheeni voimin.
Lapsikatsojien huomioiminen oli ilmiönä hyvin linjassa Koiviston turvallisen mediaimagon kanssa. Antoihan hän Pikku Kakkosen Ransullekin haastattelun Kultarannassa kesällä 1987 - eli vain vähän ennen kuin tuli valituksi toiselle kaudelleen. Mahtuminen samaan kuvaan tv-koiran kanssa ja keskustelu käsinuken kanssa luonnistuivat joviaalisti Koivistolta, jolla ei ollut silminnähden minkäänlaisia estoja taipua myös lasten presidentiksi.
Koivistoa uskallettiin heti myös lähestyä huumorilla, imitaatiollakin. Näyttelijä Ismo Kallio tuli varsin pian tutuksi televisioviihteen Vara-Manuna, jonka pohja oli jo 1960-luvulla. Rooli ikuistui myös valkokankaalle Ere Kokkosen elokuvassa Uuno Turhapuro Suomen tasavallan herra presidentti (1992).
Kekkosen kuoltua elokuussa 1986 ei kestänyt kuin muutama kuukausi, kun nähtiin - nyt jo 93-vuotiaan - Matti Kassilan tiukka trilleri Jäähyväiset presidentille (1987), jossa psykopaatin saalistama nimihenkilö on aivan kuin Kekkosen kaksoisolento. Heijastuipa elokuvaan eittämättä myös tuore Olof Palmen salamurha, joka oli järkyttävä ensioire kansankodin murenemisesta länsinaapurissa ja herätti pohtimaan kansallisia ja poliittisia turvallisuusuhkia meilläkin.
Vähäeleisemmät hyvästit kasvuvuosiensa valtionpäämiehelle jätti Aki Kaurismäki elokuvassaan Ariel (1988). Siinä koditon, pohjoisesta saapunut päähenkilö varastaa kaupungintalolta Kekkosen kuvan ja ripustaa sen asuntolassa sänkynsä yläpuolelle.
Kaurismäkiläinen kaiho kadonneesta maasta ja alati yltyvää kansainvälistäkin kiinnostusta herättänyt kekkoslovakia-kuvasto syntyivät Suomen ensimmäisen vasemmistolaisen predidentin valtakautena.
Maailmallisia ilmiöitä käsiteltiin Koiviston kauden kotimaisissa elokuvissa vielä harvoin. Poikkeuksia kuitenkin oli. Kylmän sodan uuden kiristymisen aikaansaama ydinkatastrofin pelko heijastui Timo Humalojan harvoin nähtyyn Valkoiseen kääpiöön (1986), joka kuvattiin sittemmin suljetuilla Outokummun kaivoksilla ja sai ensi-iltansa pari kuukautta ennen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta. Nyt Talvivaaran aikana se on varsin ajankohtainen teos.
Kahdeksanvuotiaana aloin kuumeisesti odottaa Valkoista kääpiötä Kaarle Stewenin Valkokangas-esittelyn - vai oliko se Ajankohtaisen Kakkosen Johnny Lee Michaels -haastattelu - myötä, mutta pettymykseni oli katkera, kun perjantain aamupalalla ennen kouluunlähtöä paljastuikin Aamulehdestä Filmikamarin kartasta, että se oli kielletty alle 12-vuotiailta.
Aikakauden sisäpoliittinen kohuelokuva oli Lauri Törhösen Riisuminen (1986), Raija Orasen näytelmästä sovitettu vasemmistoradikalismin tilinteko, jossa ministeri ja hänen vanha rakastettunsa ottavat eri tavoin yhteen hotellisviitissä.
Törhönen oli myös ainoa ohjaaja, joka rohkeni tehdä elokuvan juppikulttuurista. Kiistelty Insiders (1989) oli yhtä surkuhupaisa kuin todistusvoimainen kuvaus historiattomasta elostelusta. Kanttia oli myös Tapio Suomisella, jonka melodraama Porttikielto taivaaseen (1990) asteli aikaansa edellä kuvatessaan avoimesti seksityötä.
Nousukausi, rahamarkkinoiden asteittainen vapauttaminen, kulutusjuhla ja pankkien lainanantotalkoot eivät heijastuneet vain kaupunkikuvauksiin. Markku Onttosen ainoa elokuva Kun Hunttalan Matti Suomen osti (1984) pesee tuttua provinssiaalista idylliä, yhteistä perinnemaisemaamme, sliipatulla kovan rahan imago-ohjelmalla.
Ehkä vastareaktiona ajan hengelle Koiviston toista presidenttikautta leimasivat lavean kertomuksen paluu ja kansallisen otteen kaipuu, kun Pekka Parikan Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989) käynnistivät nyt jo Ikitiehen johtaneen Antti Tuuri -filmatisointien putken.
Sosialismin romahdus ja Neuvostoliiton hajoaminen heijastuivat suomalaisille valkokankaille nopeammin ja räväkämmin kuin ehkä kukaan osasi odottaa. Jari Halosen esikoisohjaus Back to the USSR - takaisin Ryssiin (1992) kaivoi Leninin kirjaimellisesti arkustaan, eikä tilaa ollut liturgioille.
1990-luvun alun talouslama ja massatyöttömyys sen sijaan olivat tuoreeltaan liian vaikeita ja masentavia aiheita tuotannoille. Kun markkinatalous oli vakiintunut vallitsevaksi ideologiaksi ja leipäjonot seisoivat kadulla, elokuva käänsi päänsä.
Vastapainoksi Yleisradion entistä suurempi satsaus dokumenttiin alkoi näkyä, erityisesti Jarmo Jääskeläisen TV2:een 1991 perustaman Dokumenttiprojektin myötä. Sen ansiosta nähtiin esimerkiksi John Websterin jo aivan pian klassikon aseman ansaitseva Pölynimurikauppiaat (1993). Valkokangaslevitykseenkin pääsi (TV1:n osatuottama) kortistossa virumisen harmaan arjen tavoittava Kanerva Cederströmin Työttömän pöytäkirja (1994).
Aki Kaurismäki dokumentoi Leningrad Cowboysin ja Puna-armeijan kuoron hämmentävän yhteisesiintymisen Senaatintorilla kesäkuussa 1993 Total Balalaika Show'ksi (1993). Poikkeuksellisesti televisiossa ensi-iltansa saanut teos on mielestäni tekijänsä paras elokuva, konserttielokuvien kotimainen kuningas ja narri.
Kun Kaurismäki oli ollut kiistatta Koiviston kauden keskeisin itsenäinen ohjaajatulokas, oli sopivaa, että viimeinen Koiviston kauden kotimainen ensi-ilta oli hänen käsialaansa. Leningrad Cowboys Meet Moses sai ensi-iltansa 25.2.1994.
Viimeisinä valtansa vuosinaan Koivisto oli ajanut maataan voimakkaasti EU-kansanäänestyksen kynnykselle. Kukaan ei kuvannut tuolloista monitahoista ilmapiiriä yhtä kokoavasti kuin Mollberg elokuvassaan Paratiisin lapset (1994).
Aikanaan armotta pilkattu elokuva on säälimätön, jopa altmanilaisille kierroksille yltävä allegoria pirstoutuneesta maasta, jossa uskonto, kapitalismi ja politiikka kohtaavat Paradiso Baltica -nimisessä kylpylähotellihankkeessa.
Mollbergin viimeiseksi jääneen elokuvan ensi-ilta marraskuussa 1994 meni penkin alle ja päätyi vahingoniloisiin lööppeihin. Presidentti oli jo vaihtunut kansainvälisistä tehtävistä palanneeksi Martti Ahtisaareksi ja kansa valinnut tien kohti Euroopan unionia.
Maaseudun ihmisen omistautuneet tulkit Laine ja Niskanen olivat kuolleet, kaupunkilaisuuden rytmiä ja luonnetta mittailleet Kassila ja Kurkvaara juuri tehneet toistaiseksi ja todennäköisesti viimeiset elokuvansa ja meidät kaikki paljaiksi metsäläisiksi riisunut Mollberg leimattu suomalaisen elokuvan pahimman katovuoden 1994 suurimmaksi syntipukiksi. Hän teki vielä korpikuvauksia televisiolle.
Ajolähtö kohti länttä oli lopuillaan. Arvottomissa ensimmäisen pääroolinsa tehnyt Matti Pellonpää kuoli seuraavana kesänä, vain 44-vuotiaana.
Kaksi ja puoli vuotta aiemmin Euroopan elokuva-akatemia oli nostanut hänet vuoden parhaaksi miesnäyttelijäksi ranskankielisestä roolistaan Aki Kaurismäen Boheemielämässä (1992).
Kaurismäkien boheemisin kausi oli takana ja Koiviston kauden elokuvaintoilijoiden kultaisin nuoruus ohi.
Taas kuihtui kesäinen maa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti