Tulin tietoiseksi "Jazzlaulajan" historiallisesta merkittävyydestä, kun se esitettiin 30 vuotta sitten Kolmoskanavalla. Näin sen lopulta kokonaisuudessaan muutama vuosi sitten otollisimmassa mahdollisessa paikassa eli elokuvan valmistusvuonna avatussa Helsingin Eerikinkadun nyt uhanalaisessa Orionissa (silloin Athena), ja yllätyksekseni se oli paljon mainettaan parempi elokuva, todellakin enemmän kuin reunamerkitty kuriositeetti - kipeä ja moniulotteinen, syvän sosiaalisesti taustoitettu taiteilijan kasvudraama hiljentävine musiikkiesityksineen.
En aio nyt kirjoittaa kuitenkaan The Jazz Singeristä sen enempää vaan merkkipäivän herättämistä ajatuksista. En tiedä, juhlistetaanko puhuttua äänielokuvaa juuri missään, sen verran arkipäiväinen ja ihmeetön asia puheesta valkokankaalla äänestä on tullut. Toki jokainen - tai no, jokunen - elokuvanäytös sinänsä jo itsessään juhlistaa asiaa.
Nykyään ihmeellisempiä ovat luonnollisesti 1890-1920-luvun mykkäelokuvat, niiden käytännössä 90 vuotta sitten menetetty ilmaisukieli, vaikka joidenkin mielestä mykkäelokuvaa sinänsä ei ole koskaan ollut. Useimmitenhan näytöksissä on ollut jonkinlainen säestys. Orionissakin voi tutustua valkokankaan edessä sijaitsevaan helsinkiläisittäin jo ainutlaatuiseen orkesterimonttuun, joka rakennettiin vain vähän ennen "Jazzlaulajan" menestystä, arvaamatta ennalta äänielokuvan läpimurron armottomuutta.
Tämä kävi mielessäni juuri sateisena keskiviikkoaamuna kävellessäni Tennispalatsiin lehdidtönäytökseen, kun poikkesin hakemassa Joutsen-apteekista varmuuden vuoksi Buranaa ja näin parin kouluokan astuvan sisään Orioniin, ilmeisesti elokuva-arkiston koululaisnäytökseen. Kuinka salamyhkäinen ja historiallisesti valaiseva paikka 1920-luvun klassinen elokuvatemppeli mahtaakaan olla lähinnä pelkkiin 2000-luvun multiplekseihin tottuneille lapsille. Toivottavasti näytöksissä kerrotaan lapsille myös 1900-luvun elokuvateatterikulttuurista ja Orionista itsestään.
Joka tapauksessa, palatakseni pieneltä sivupolulta, äänielokuvan keksiminen ja nopea vakiintuminen vaikuttivat siihen, että Orioninkin orkesterimonttu jäi pitkälti historialliseksi yksityiskohdaksi, kun lukematon määrä filmiorkesterimuusikoita jäi maailmassa työttömäksi. Voi arvata, että äänen tuloa vihattiin paitsi kulttuurisista myös sosiaalisista syistä.
Varhainen äänitekniikka oli vielä varsin alkeellista (ei kuitenkaan aina kömpelöä) ja tavallaan jähmetti ja teatralisoi elokuvakerrontaa entisestään muutamaksi vuodeksi. Nuorempana olin jonkin aikaa jopa sitä mieltä, että äänen keksiminen tavallaan pilasi elokuvan kehityksen. Tähän vaikutti se vallankumouksellinen tunne, kun vasta olin tajunnut kunnolla, miten monelta kantilta äänen ja kuvan symbioosia ilmaisuvoimaisempaa mykkä kerronta valtakautenaan oli.
1980- ja 1990-luvuilla mykkiä ei suurimpien koomikoiden sarjoja lukuunottamatta systemaattisesti juuri nähnyt televisiosta eikä silloisen kotikaupunkini Tampereen valkokankailta. Käänteentekeviä valaistumisen hetkiä olivat itselleni kevään 1998 yllättävä saksalaisen ekspressionismin sarja TV2:n sunnuntaiöissä ja Orionissa esimerkiksi Edison-näytös ja Fritz Lang ja F.W. Murnau -retrot 1999-2001. Vaikka olin ollut hienoissa mykkäkonserteissa Tampereen ja Sodankylän festivaaleilla, vasta Orionin aidossa kulttuurimiljöössä aloin tajuta, mistä elokuvan illusorisessa lumossa on parhaimmillaan kysymys. Niitä valojen ja varjojen hämyisiä taikavoimia täytyi matkustaa junalla parinsadan kilometrin takaa katsomaan.
Nykyisin pidän äänen tuloa tietenkin elokuvan väistämättömänä kehityskulkuna, enkä oikeastaan edes vertaile mykkää ja äänellistä kerrontaa toisiinsa. Molemmilla on puolensa ja takanaan monet sanoinkuvaamattomat, aikaa uhmaavat saavutuksensa, mutta silti ajoittain yhä kiehtoo ajatella, mihin mykkäilmaisu olisi voinut vielä kehittyä vaikkapa Langin Metropolisin (1926), Murnaun Auringonnousun (1927) ja Dreyerin Jeanne d'Arcin kärsimyksen (1928) innoittamana. Myöhemmät mykkäelokuvan yksittäiskukinnot ovat olleet aina kiinnostavia, mutta silti omassa väistämättä tiedostavassa erityisluonteessaan sittenkin tavallaan aina myös osa äänielokuvaa.
"Jazzlaulaja" on tuttu vastaus moniin tietokilpailukysymyksiin, mutta miksei puhe-elokuvan merkkipäivä sitten herätä ihmeempää yleistä huomiota? Käänne mykkäelokuvasta äänielokuvaan on kyllä noussut viitteenomaisesti esille aivan viime vuosina, nimittäin digitalisaatiokeskusteluissa. 2010-lukuhan on merkinnyt toista suurta käännettä, sitä, jossa 35-millinen filmiformaatti on syrjäytetty valta-asemaltaan DCP:n eli Digital Cinema Packagen tieltä. Useissa asiantuntijalausunnoissa muutosta on verrattu 1920-luvun lopun tilanteeseen, jossa äänielokuva haastoi mykkäelokuvan ja johti vallanvaihdokseen, joka ei kuitenkaan tappanut elokuvaa.
Muodikasta vertausta käytti myös elokuva-arkiston eli nykyisen Kavin johtaja Matti Lukkarila toukokuussa 2013 Orionissa pidetyssä digitalisoinnin vaikutusta elokuva-arkistointiin koskevassa tilaisuudessa.
Uutisjutuissa tällaisen historiallisen vastaavuuden esittäminen usein riittää asiaan pintapuolisesti perehtyneille toimittajille sellaisenaan. Muutoksen ehdottomuutta koskien vertauksessa ollaankin varmasti oikeilla jäljillä, mutta elokuvateknisesti ja -esteettisesti se on hyvinkin ongelmallinen, oikeastaan varsin kestämätön. Filmiformaatti säilyi vallassa 1890-luvulta 2010-luvun alkuun, se omaksui itselleen värin ja äänen ja kesti television, videon, kotiteatterien ja aluksi internetinkin tuomat paineet. Äänielokuva oli innovaatio, joka kehitti filmiä itsessään. Digitaalisuus heitti filmille ja sen optiselle äänelle kustannustehokkaasti hyvästit.
Tavallaan onkin mitä sopivinta, että "Jazzlaulajan" 90-vuotispäivänä saa ensi-iltansa Blade Runner 2049, ajoittain hyvinkin vähäpuheinen tulevaisuusvisio, jossa osa viime vuosisadan ikonisinta populaarikulttuuriperintöä elää ikään kuin eräänlaisina Valittujen palojen muistisäilykkeinä, epävarman ja sieluttoman maailman oletettuina yksinäisyyden estäjinä. Hologrammi-Elvis laulaa Can't Help Falling in Lovea kuin aina ennenkin, mutta pahasti ätkien. Vaikutelma on tuttu heikkotasoisista streemauksista ja huonoista yhteyksistä, mutta tässä muutenkin aavemaisessa kontekstissa se on tilan ainoana äänenä perimmäisessä elottomuudessaan jo painajaismainen. Marilynin hymy on yhä tapoavammin vastustamaton ja Sinatra on sullottu kuplaan. 1900-luku on kaukana takana. Me muistamme nämä ikonit ja heidän äänensä jo nytkin aivan liian hyvin, mutta entä Al Jolsonia?
Ehkä osin tahtomattaankin Blade Runner 2049 kysyy juuri oikean kysymyksen: onko nykyisessä digitaalisessa, liki kaiķki yksityiset ja yleiset tilat vallanneessa kuva- ja äänivirrassa enää kyse perimmältään samasta omaäänisestä kehityskertomuksesta, jossa olemme uskoneet elävämme ja muistavamme - ja myös halunneet elää ja muistaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti