Kristus pysähtyi Eboliin. 1979, Italia / Ranska. O: Francesco Rosi. Ma 21.12.2015 klo 19.45, Orion
(Francesco Rosi). * * * * ½. 35-mm. Suom. tekst. Esko Elstelä, ruots. tekst. Christer Herlin. KAVI-kopio: +++. Olosuhteet: 4/5. Paikka: permanto, rivi 9, penkki 8. Katsojia silmämääräisesti: n. 45 (muutama myöhästynyt). Aiemmat katselut: 1) la 19.6.1999 Sodankylän elokuvajuhlat, Lapinsuu, 35-mm, avaussanat Rosi ja Peter von Bagh, seurana veli.
Kristus pysähtyi Eboliin -teoksen hieno nimi on yksi niistä, jotka palauttavat mieleeni Sammaliston, aikojen risteymäkohdan, 1930-luvulla rakennetun isovanhempieni mökin, sinne aina talvehtimaan jääneet Katso-lehdet 1980-luvun alusta, jolloin se oli esitetty se tv-sarjana. Jokin tuossa nimessä pysäytti minut jo lapsena.
Sodankylässä 1999, jonne olin lähtenyt viime hetken päätöksellä, se oli tietysti pakko mennä katsomaan. Elokuvasta tuli Peltirummun ohella sen vuoden festivaalin ikimuistoisin elämys, ei vähiten siksi, että Rosi oli alustamassa sitä. Sain houkuteltua veljeni, joka oli festivaalilla soittamassa, mukaan.
Carlo Levin vuonna 1945 julkaistuun omaelämäkerralliseen romaaniin (suom. Jumalan selän takana, WSOY 1956) pohjautuva Kristus pysähtyi Eboliin kuvaa lääkärin koulutuksenkin saaneen Levin (Gian Maria Volontè) karkotusta pieneen, korkean kukkulan huipulle rakennettuun eteläitalialaiseen kyläpahaseen vuonna 1935. Taiteilija-kirjailija tutustuu kylän yksinkertaiseen elämään ja alkaa mukautua sen hitaaseen tahtiin ja mutkattomaan kanssakäymiseen samalla todistaen hiljaisesti hymyillen, kuinka fasismin fanfaarit törmäävät suuruudenhulluuteensa näiden ikiaikaisilta tuntuvien kujien sokkeloissa.
Levin pitkähkö keskustelu pormestarin (Paolo Bonacelli) kanssa on elokuvan ydinkohtauksia. Siinä tulee ilmi myös elokuvan perimmäinen teema, "muiden historia". Ebolin asukkaat elävät siellä missä ovat syntyneet, pienissä ja ankarissa puitteissa, eivät vaadi itselleen mitään muulta maailmalta, eivät liioin utele tai keskustele sen tapahtumista, mutta alistuvat siihen, mitä se heidän eteensä tuo. Hallituksen on ollut heidät helppo jättää oman onnensa nojaan, unohdukseen. Rosin mestarillisuutta on antaa tälle kylän kiireettömälle ja ihmeettömälle elämälle arvonsa, luonnonvalossa kylpevä ominaislaatunsa, johon ei kuitenkaan ilmaannu sen paremmin ihastelevia tai kauhistelevia sävyjä. Periaatteessa kyse on vain niinkin vangitsevasta asiasta kuin auringon armoilla elämisestä aamusta iltaan.
Levin välittämän historiallisen prosessin kautta Kristus pysähtyi Eboliin on paikalliskulttuurisesti uteliaalta valotukseltaan, mutta kohteliaalta hengeltään yhtä ainutlaatuinen elämys (käytän harvoin tätä sanaa) kuin on parhaimmillaan käynti jonkin syrjäisen pikkupitäjän kotiseutumuseossa, jossa vanhojen, sittemmin uuden ja taas uuden teknologian syrjäyttämien työvälineiden ja arjen tarvikkeiden äärellä voi hetkellisesti kokea siteen johonkin kadotettuun ja ehkä jopa hiljaisena hetkenä, kun museossa ei ole muita, aavistaa pienen välähdyksen välineiden taannoisesta käytöstä, ihmisestä ja tämän tuntemuksista niiden äärellä.
Kyseessä onkin ehkä Rosin herkin ja lyyrisin elokuva Kolmen veljeksen (1981) ohella (sanon ehkä, kun viisi elokuvaa on vielä näkemättä). Siinä ei ole jälkeäkään siitä äärimmäisen tiukasta puristusotteesta, joka on määritellyt hänen aiempia, puhtaasti poliittisessa viitekehyksessä tapahtuneita elokuvallisia purkautumisiaan. Tuotantokin on erilainen - hankkeen alullepanija oli televisioyhtiö RAI-2, jolle valmistui neliosainen tv-sarja. Tulee hiukan vaikutelma, että televisio on saattanut vaatia joidenkin hahmojen ja tasojen pehmentämistä, mutta toisaalta se myös on saattanut antaa Rosille mahdollisuuden uudenlaisen ilmaisun hiomiseen, viipyilevämpään ytimöittämiseen.
Kristus pysähtyi Eboliin kytkeytyy olennaisesti 1970- ja
1980-lukujen taitteeseen, jolloin moni eurooppalainen mestariohjaaja
työskenteli televisioeeposten parissa, Rosin lisäksi muiden muassa Fassbinder (Berlin
Alexanderplatz) ja Bergman (Fanny ja Alexander). 1980-lukua muisteltaessa nykyisin tupataankin unohtamaan, että toisen
maailmansodan jälkeinen vakava ja kunnianhimoinen eurooppalainen
elokuvataide oli alkanut etsiä elintilaa juuri tuolloin myös pikkuruudulta, ja vielä aikansa sitä tilaa tuolloin löytyikin.
1970-luvun loppu taas oli vielä yksi italialaisen elokuvan mielenkiintoisimpia
vaiheita. 1960-70-luvun tekijöiden katse suuntautui yllättäen maaseudulle, köyhyyteen,
talonpoikaiseen raadantaan. Ensin Bertoluccin 1900 (1976), sitten
Tavianien Isäni, herrani (1977), Olmin Puukenkäpuu (1978) ja Rosin
Kristus pysähtyi Eboliin ja Kolme veljestä (1981), varmasti muitakin.
Rosi oli näistä ohjaajista kokenein, ja hän sanoi sanansa viimeisenä. Siihen italialaisen elokuvan kolmas suuruuden kausi oikeastaan
päättyikin. Nyt aivan viime aikoina Emanuelle Crialesen teoksissa on
ilahduttavasti näkynyt kaikuja tästä ajasta.
En muista kuulleeni Sodankylän elokuvajuhlilla koskaan yhtä antaumuksellisia taputuksia kuin Ebolin näytöksessä (poislukien mykkäkonsertit). Sodankylä näin etelästä katsoen syrjäkylänä oli juuri ihanteellinen paikka elokuvan esitykselle. Oli myös helleviikko ja Ebolin rauha tuntui keitaalta.
Totesin joskus vuoden alussa Rosin kuoltua jossain verkkokeskustelussa, että Kristus pysähtyi Eboliin
oli itselleni viime vuosisadan viimeinen suuri elokuvanäytös. Taidan
olla edelleen samaa mieltä. Kristus pysähtyi Eboliin on elokuva, joka jää kasvamaan sisälle, mittaamaan aikaa, kypsymään muistoksi. Piero Piccionin taidokkaasti loistelaisuutta välttelevä, "ebolilaisesta" vaatimattomuudesta kauneutensa tavoittava teemasävel ja uskoutuva koira, jonka Levi saa heti alussa kumppanikseen
juna-asemalta ja jonka hän ainoana elävänä olentona voi ottaa karkotuksensa päätyttyä mukaansa, jäävät myös katsojan Eboli-muistoiksi elämän varrelle. Tuntuu tavallaan jopa väärältä katsoa elokuva toiseen kertaan, sillä alun johdannossa jo paljon vanhempi Levi tunnustaa ateljeessaan, ettei voinut pitää kyläläisille lupaustaan palata Eboliin. Levin sisäiseen kokemukseen on nähtävästi kuitenkin tarttunut jotain olennaista ja pysyvää kyläläisten elämänkatsomuksesta - jos sitä voi niin itsetietoisesti nimittää - "jumalan selän takaa".
Kun aikanaan palasin Sodankylästä aamulla kotiin Pispalaan, etsin Italian kartalta Ebolin (oikeasti elokuva tapahtuu lähellä Ebolia, entisessä Lucaniassa, nykyisessä Basilicatassa) ja olin valmis pakkaamaan kassini. En ole sitä vieläkään tehnyt.
Ehkä olisi jo aika, sillä on myös todettava, etten ollut nyt toisella katsomisella aivan yhtä vaikuttunut elokuvasta kuin 16 vuotta sitten. Jotkin kohtaukset tuntuvat katkeilevan kesken ja jotkut siirtymät vähän töksähtelevät. Vaikka elokuva sopii täydellisesti elokuvateatteriin, luulen, että kokonaisuus on silti parhaimmillaan tv-sarjana, joka on yli tunnin pidempi. Rosin kuoltua vuoden alussa lähetin siitä toiveen Yle Teemalle, ja sain kuulla, että tätä elokuvaversiota on yritetty jokin aika sitten saada esitettäväksi.
Tuleekohan mieleen muita asenteettomia elokuvia "muiden historiasta"? Ainakin
James Ivoryn Pitkän päivän ilta (1993), aivan eri maailmasta tosin.
Suomalaisesta elokuvasta ei tule äkkiseltään mieleen mitään, yleensä perussävy on ollut näissä tapauksissa joko yhteiskuntakriittinen tai kansallisesti eheyttävä.
Ei oikeastaan tekisi mieli sanoa tätä tässä yhteydessä, mutta mietin, olisivatko elokuvan kylä ja pormestarin hiukan koominen hahmo toimineet esikuvana Pienelle suklaapuodille (2000) ja sen Reynaudille (Alfred Molina)...
Näytöksessä, joka oli ainoa, tuntui olevan erityinen yleisö. Mukana oli Orionin tuttuja vakiokävijöitä, mutta lisäksi selvästi tuntemattomampia kasvoja. Tuntui kuin melkein kaikki olisivat tietäneet hyvin tarkkaan mitä elokuvaa olivat tulleet katsomaan. Aulassa kuulin sivukorvalla muistoja elokuvan pyörimisestä Kino Aulassa 1980-luvulla.
Filmi katkesi kerran, ei se mitään.
[Kirjoitettu 1.1.2016 klo 04.00.]
