Cassandra's Dream

2007,  Yhdysvallat  /  Iso-Britannia  /  Ranska. * * * * ½. To 18.7.2013 klo 20.00, Orion (Woody Allen III). 35-mm. Kopio (4/5): KAVA. Suomennos Jaana Wiik, ruotsinnos Janne Staffans. Paikka: permannon rivi 5, istuin 9. Näytösolosuhteet: 2½ / 5.

Cassandra's Dreamissa Woody Allen lunastaa sen uudestisyntymisen lupauksensa, johon hän ei ollut vielä ainaiselta luomisen hopultaan valmis Match Pointissa (2005).

Parin vuoden kuluessa hän on kotiutunut Lontooseen, hengittää uutta ilmaa sitä enää sen paremmin ihmettelemättä tai ihastelematta ja näkee koko kaupungin vain luontevana psykososiaalisena tapahtumapaikkana.

Parin käytetyimmän still-kuvan perusteella odotin visuaalisesti paljon harmaampaa elokuvaa, mutta Cassandra's Dreamissa piileekin esteettisesti yksi Allenin uran hehkuvimpia värimaailmoja.

Cassandra's Dream -nimi tulee vinttikoiralta, jonka kisavoitto takaa kahdelle tupuhupumaiselle aikuiselle veljeskelle rahat haaveilemaansa huviveneeseen. Sen he nimeävät tietysti koiran mukaan, tietämättä että nimi viittaa kreikkalaiseen mytologiaan ja ennustaa tragediaa.

Niin kuin Ian (Ewan McGregor) ja Terry (Colin Farrell) ovat yhä nuorina miehinä kiinni toisissaan ja yhteisissä rentoutumisissaan kuin lapsuuden parhaat kaverit, yhtä lailla he ovat yhä myös kietoutuneita perheeseensä. Isä (John Benfield) pyörittää ravintolaa, jonka toiminnasta veljesten on tarkoitus ottaa hiljalleen ohjat. Vähän pubiruusutaustamaisesti rähjäinen äiti (Clare Higgins) on kuitenkin perheen räytyvä ja ideologisesti sanavalmis voimahahmo. Veljesten lapsuudenkodissa vallitsee peruslontoolaisen mutkaton ja taivaita tavoittelematon pienyrittäjähenki.

Ian rakastuu sattumalta näyttelijä Angelaan (Hayley Atwell) ja näkee hänessä mahdollisuuden irtautua omaan ja selvästi myös omaa taustaansa loistokkaampaan elämään, ehkä vielä Kaliforniassa asti. Jo vakituisen kumppanin Katen (Sally Hawkins) löytänyt Terry taas menettää uhkapelissä pelottavan suuren summan rahaa. Onneksi suvusta löytyy ulkoisesti hyvin asiansa hoitanut bisnesmies Howard (Tom Wilkinson), jolta löytyykin maltillista ymmärrystä ja tukea kummallekin veljekselle - mutta sitä riittää jatkossakin vain, jos Ian ja Terry suostuvat yllättävän suurta sukulojaalisutta vaativaan vastapalvelukseen.

Vilmos Zsigmondin kuvaus on kurssissaan. Visuaalisesti Cassandra's Dream on Allenia nautittavimmillaan. Ianin ja Angelan kohtaaminen idyllisellä maantiellä keskellä kaunista luontoa on kuin jostain 1930-40-lukujen mysteerielokuvasta, ilman pastissin makua. Kävelyt öisen Lontoon hiljaisilla kujilla viittaavat Hitchcockin Mieheen, joka tiesi liikaa (1956), mutteivät liikaa. Mietin, onko elokuvaa kenties kuvattu jossain Knighstbridgen kätköisillä kujilla, mutta IMDb:n tiedot viittaavat mm. sen lähellä olevaan Mayfairiin.

Innostavinta Cassandra's Dreamissa on oikeastaan Philip Glassin täydellinen musiikki, jonka käyttö on Allenilta ehkä kaikkein rohkein ilmaisullinen valinta koko 2000-luvulla, sillä hän ei ollut käyttänyt alkuperäissävellystä sitten vuoden 1972. Glassin vähäeleinen musiikki hengittää täydellisesti elokuvan intensiivisen arvaamatonta tunnelmaa ja on täydellinen vastaveto ooppera-aarioin täyteenahdetulle Match Pointille, joka kärsi ääniraidallaan silkasta ummetuksesta. Allen käyttää musiikkia myös ensi kerran stereona, vaikka elokuvan ääni muuten on mono. Cassandra's Dream olikin nyt oiva alkusoitto Glassin lähestyvälle Orion-vierailulle.

Tämä elokuva on todennäköisesti viimeisin osoitus siitä, mihin Allen pystyy, jos vain näkee maailman parkkiintuneiden silmälasiensa ulkopuolelta. Sellaisena se on Toisen naisen (1988) ohella varmastikin yksinäisin helmi ohjaajan tuotannossa.

Temaattiset yhtymäkohdat samana vuonna valmistuneeseen Sidney Lumetin mestariteokseen Before the Devil Knows You're Deadiin (2007) ovat hämmentävän selvät: perhe on pahin. Allen ei tavoita näkemyksessään yhtä kipeitä ja tuskallisia tuntemuksia kuin vanhempi kotikaupungin kollegansa, mutta sitä hän ei yritäkään: Cassandra's Dreamissa on pinnalta hyvinkin helpottunut tunnelma, sellainen, jossa henkilöt eivät ole edes aavistuksen tasolla tietoisia oman jumiutuneen elämäntilanteensa syistä ja kyseenalaisten tekojensa merkityksistä ja vaikutuksista. Siitä huolimatta Allen ei suhtaudu näihin hinnalla millä hyvänsä itseään tsemppaajiin ylenkatseella, kuten helposti ja vähän selkärangastaankin voisi.

En muista nauttineeni näyttelijäntyöstä koskaan niin paljon Allenin ensemble-elokuvissa kuin Cassandra's Dreamissa. Ewan McGregor, Colin Farrell, Hayley Atwell, Sally Hawkins, Clare Higgins, John Benfield ja Tom Wilkinson luovat kiehtovan inhimillisen ja hienovaraisesti salaperäisen sosiaalisen ympyrän. He tuntuvat kaikki yllättävän tuoreilta kasvoilta tässä (jotkut tietysti olivatkin ensi-illan aikaan). Erityisesti Wilkinsonin aina niin luottamuksellisesta perusolemuksesta paljastuu mehukkaalla tavalla petollisia piirteitä, joita Allen malttaa onneksi viemästä liian mefistomaisiksi.

Monet ovat kritisoineet elokuvan loppuratkaisua, mutta mielestäni se toimii. Vaikka elokuva kulkee väistämättömästi kohti helvetin portteja, kerronassa väreilee koko ajan myös pieni mustan humoristinen, Ealing-komedioista muistuttavasta alavire, joka on pulpahtamaisillaan lopullisesti pintaan vesillä tapahtuvassa antikliimaksissa. Siitä huolimatta elokuvan viimeinen kuva, Cassandra's Dream seisomassa yksinäisenä ja kenellekään enää mitään merkitsemättömänä rannalla, värisee aitoa tragiikkaa, jota ilmanalan uhkaava tummuus oivasti korostaa. Cassandra's Dreamissa on ehkä ennen kaikkea kyse siitä, kuinka järjettömiä uhrauksia ja sosiaalisen hyvinvoinnin riskejä pienten yksityisten ja hölmöjen omistuksellisten haaveiden toteutumiin, joita havaitsemme missä tahansa esineellisessä ympäristössämme, voi kätkeytyä.

Cassandra's Dreamin myötä tulin vihdoin nähneeksi kaikki Woody Allenin itsenäiset teatterielokuvaohjaukset ennen uusinta Blue Jasminea. Kirjoitan lähipäivinä suhteestani Alleniin Kapteeni Ajassa. 

*

Kopio oli rautainen. Näytöksessä toteutui se ihme, jota harvemmin kohtaa: alun pienet rapinat ja supinat lopahtivat täysin elokuvan keskivaiheilla, jolloin sali alkoi keskittyä täysin hievahtamatta valkokankaan tapahtumiin. Se oli juhlaa, jossa tunsi kokevansa jotain yhteistä. Mutta sitten, kun keskeisin dramaturginen jännite oli ohi, mutta elokuva vielä jatkui, oikealla puolellani alkoi taas rapina ja vasemmalla ollut henkilö valaisi silmäkulmaani kännykällään. Silloin ottikin taas päähän oikein viimeisen päälle.

*

Näytöksen jälkeen kävelin Hietalahdenrantaan, jossa oli toista päivää Tall Ships Races -tapahtuma. Vasta siellä tajusin jännän paradoksin suhteessa Cassandra's Dreamin tematiikkaan: kaikki huviveneet oli häädetty pois rannoilta suurten ja mahtavien purjelaivojen tieltä. Nautin Asia 1:n terassilla lasillisen 27-vuotisen Allen-purjehdukseni huipennokseksi ja olin itse asiassa hyvinkin häkeltynyt siitä, miten se päättyi.

Before the Devil Knows You're Dead

2007, Sidney Lumet. Su 8.1.2012 klo 20.00, Orion (Sidney Lumet in memoriam). 35-mm. Ruotsinkieliset tekstit. *****. Aiemmat katselut: ke 9.7.2008 (dvd, suomenkieliset tekstit): *****.

Niin synkkä elokuva kuin Before the Devil Knows You're Dead onkin, en keksi yhtäkään toista 2000-luvulla valmistunutta elokuvaa, jonka olemassaolosta voisi olla yhtä mielissään. Yllättävä mestariteos kun jäi Sidney Lumetin viimeiseksi elokuvaksi ja valmistui tasan 50 vuotta hänen esikoispitkänsä Valamiesten ratkaisun (1957) jälkeen. Nyt vuodenvaihteen Orion-kattauksen jälkeen en ole vieläkään nähnyt edes puolta ahkeran Lumetin tuotannosta, mutta hänen viimeinen elokuvansa kuuluu kirkkaasti tekijänsä parhaimpiin saavutuksiin - ellei se sitten yllä jopa kaikkein parhaimman teoksen valtuuksiin. Näin elokuvan ja innostuin siitä jo neljä vuotta sitten, kun se julkaistiin dvd:nä, ja sittemmin olen kehunut sitä ympäriinsä. On häpeä, ettei yhtä 2000-luvun keskeisintä amerikkalaiselokuvaa tuotu Suomessa teattereihin. Se sattui suomalaisittain pahaan ajankohtaan, jolloin niin sanotun haastavamman laatuelokuvan maahantuonti oli pari vuotta todellisissa pohjalukemissa. Toinen syy on ehkä siinä, ettei Lumet koskaan ole ollut mikään helposti myytävä trendiohjaaja - eikä hän ole sitä myöskään tässä testamentissaan, joka rikkoo aikarakennetta ja luo moniulotteisia ihmiskuvia sortumatta turhaan tyylittelyyn, vitsailuun tai kosiskeluun vähimmässäkään määrin. Kyse on katoavasta luonnonvarasta, aikuisten elokuvasta.  Näyttelijäkaarti on huikean taitava ja nautittava: mm. Albert Finney, Philip Seymour Hoffman, Marisa Tomei, Michael Shannon, Ethan Hawke, Rosemary Harris, Amy Ryan ja pienessä, mutta pippurisessa jalokivituntijan roolissa 90-vuotias Leonard Cimino, joka lausuu elokuvan avainrepliikin. Aina alkaen alun sinivaloisesta, hämmentävästä ja käänteikkäästä seksikohtauksesta jokainen jalokivikaupan ryöstön ympärille rakentuvan elokuvan kohtauksista - jopa toistot eri näkökulmista - tuntuu kuin tuoreelta alulta tarinalle, joka kääntää yhden tavallisen oloisen perheen kulisseista pintaan täydellisen kaksinaamaisuuden helvetin. Harvoin näkee yhtä kiusallisia ja paljastavia hetkiä perhesiteiden ydhistävistä velvoitteista valkokankaalla. Yksittäisistä kohtauksista tällä kertaa mieleeni jäi erityisesti hautajaisten jälkeinen Hoffmanin ja Tomein tukala autolla-ajokohtaus, joka on varsinainen neronleimaus koko piinallisen armottomassa draamantajussaan. Elokuvassa on nähty piirteitä kreikkalaisesta tragediasta, mihin on selviä perusteita, mutta olen aistivinani siinä myös jonkinlaista tarkentamatonta huolestusta nykymaailman vääristyneistä arvosuhdanteista, joilla on toki taustansa menneessä yhteiskunnallisessa kehityksessä - se, mikä tämän perheen todellinen tragedia on, jää arvailtavaksi, ja siihen pari perheenjäsenten välistä lyhyttä keskustelua tai heittoa vain yllyttävät elokuvan jälkipohdinnassa. Jonkinlaisen itseymmärtämyksen ulottumattomiin jäänyt rahanhimo lienee olennainen tekijä tuhon taustalla. Tämä on elokuva, joka riipii sielunjuuria myöten, jos vähänkään tunnistaa tällaista tematiikkaa omassa perhehistoriassaan. Käsikirjoituksesta, jonka timanttista näkökulmien hallintaa pitää erityisesti korostaa, vastasi teologista taustaa omaava Kelly Masterson, joka oli omien sanojensa mukaan työskennellessään masentunut. Lumet oli yksi niistä 2000-luvun konkareita, jotka tekivät viimeiset tai mahdollisesti viimeiset elokuvansa digikameralla - ja joiden työn jälki on niinkin ensiluokkaista. Muita tapauksia ovat mm. Ingmar Bergmanin Saraband (2003) ja David Lynchin Inland Empire (2006), jos se nyt sitten jää hänen viimeisekseen, kuten on epäilty. On kiintoisa piirre, että nimenomaan vanhat mestarit tuntuvat saavan uudesta tekniikasta viimeisillään enemmän elämää irti kuin useimmat nuoret kyvyt. Lumetille filmikamera oli ollut "pain in the ass". 83-vuotiaana ohjattu Before the Devil Knows You're Dead jäi todisteeksi hänen sisälleen säilömästään elokuvanteon intohimosta - millaiseen vitaalisuuteen 86-vuotiaana kuollut veteraani olisi vielä pystynytkään? Elokuvan iskevä nimi tulee irlantilaisesta sananlaskusta: "May you be in heaven a full half-hour before the devil knows you're dead." Näytöksessä tapasin Orionin ohjelmistosuunnittelijan ja sielun Antti Alasen, joka oli toipunut marraskuisesta liikenneonnettomuudestaan ja palannut ensi kertaa istumaan vakipaikalleen. Hän ehti kuin ehtikin vielä mukaan syyssarjaan, sen viimeiseen näytökseen.