Eraserhead

1977, David Lynch. To 12.1.2012 klo 21.20, Orion (David Lynch). 35-mm. Suomenkieliset tekstit. *****. Aiemmat katselut: ti 8.3.1994 (Cinema, Hki, 35-mm, suom. tekst. *****), ma 2.5.1994 (Niagara, 35-mm, suom. tekst. *****), pe 16.5.2003 (Betty Blue: David Lynch -viikonloppu, dvd: *****), la 5.5.2007 (Orion: David Lynch, 35-mm, suom. tekst.).

Joku tuttu saattaa ihmetellä, miksi katson taas kerran Lynchiä, mutta totuus on, että tällä kertaa Orionissa pystyy katsomaan herran elokuvat kronologisessa järjestyksessä. Elokuvakulttuurin tilanne on muutenkin jo hyvin toinen kuin esimerkiksi kesällä 2007, jolloin Orionissa oli edellinen Lynch-sarja. Nykymaailmassa ei enää tiedä, koska on käsillä viimeinen kerta, kun jonkun henkilökohtaisesti tärkeän ohjaajan elokuvia ylipäätään näkee filmiltä. Vaikka Orion taatusti pitääkin filmistä esitysmuotona huolta, Lynchiä on ajettu viime vuosina niin paljon, ettei tiedä, koska taas seuraava vastaava tilaisuus tulee. Joten tilaisuus täytyy käyttää hyväksi. Lynchin pitkä esikoinen, viisi vuotta työstetty Eraserhead on tavallaan hyvinkin ajankohtainen elokuva. Se oli nimittäin ensimmäinen elokuva, jonka Jim Hoberman aikanaan arvosteli The Village Voiceen. Kokeelliseen elokuvaan keskittyneestä Hobermanista tuli sittemmin lehden pääkriitikko vuonna 1988. Pesti jatkui aina 4.1.2012 asti, jolloin hän sai potkut. Erotus oli vuoden ensimmäinen suuri elokuvauutinen ja yllätys, sillä Hoberman on ollut sukupolvensa yksi nimekkäimpiä ja merkittävimpiä amerikkalaisia elokuvakriitikoita. Journalismin nykytilanne on se mikä on. Itselleni Eraserhead oli aikanaan ensimmäinen elokuva, jonka näin sittemmin kotikaupungikseni muodostuneessa Helsingissä. Yhden kopion ensi-iltaa (jonka ikäraja oli sangen outo -K14-) täytyi lähteä vartavasten Tampereelta katsomaan maaliskuussa 1994. Ensi-ilta oli ollut helmikuussa Museokadun Cinemassa, joka toimi silloin toiseksi viimeistä vuottaan (jos joku muuten muistaa, mikä oli nimeltään vanha ravintola, joka sijaitsi vielä silloin kadun toisella puolella, olisin kiinnostunut tiedosta). Kaltaiselleni, joka oli päässyt syvemmin tutustumaan Lynchin pimeimpään puoleen vasta Blue Velvetista (1986) alkavalla kaudella, Eraserhead oli tietysti aika eri maailmasta - se ei tarjonnut minkäänlaista lämmintä postidylliä vaan pelkkää kolkkoa ja luonnosta kaikissa mahdollisissa mielissä vieraantunutta teollisuusympäristöä (siinä mielessä se on hyvin erilainen kuin kerronnaltaan vähän samantyyppinen Lynchin puolituntinen lyhytelokuva The Grandmother vuodelta 1970). Tämän saattoi tietenkin arvata, kun elokuvasta oli ehtinyt haalia kirjoista ja lehdistä - ei vielä netistä - jo valtavan määrän tietoa ennakkoon. 1990-luvun alun Lynch-innostuksen vimmassa ei tuntunut mitenkään itsestäänselvältä, että Eraserheadin joskus ylipäätään pääsisi näkemään (kulttuurinen olosuhde, jota vain viisi-kymmenenkin vuotta myöhemmin hiukankin harvinaisemmista elokuvista innostuneet eivät ehkä pysty käsittämään). Sitten, kun liityin mukaan elokuvakerhotoimintaan 1993, sainkin kuulla, että Finnkinolla on Eraserheadista kopio, jota se on pantannut vuosia. Sekin yllätti, että Eraserhead oli esitetty Tampereella jossain yönäytöksessä 1980-luvulla. Mikään äärimmäinen harvinaisuus siis ei ollutkaan kyseessä. Eraserhead on Lynchin elokuvista helpoimmin luokiteltavissa kauhugenreen, mutta luokittelu ei tässäkään tapauksessa tee elokuvan yhä hämmentävälle originelliudelle oikeutta. Eraserhead on aivan yhtä hyvin perhe-elokuva. Kun haastattelin Lynchiä hänen Suomen-vierailullaan syksyllä 2007, hän kertoi löytäneensä tuon silloisen matkansa tarkoituksen eli transsendenttisen meditaation jo Eraserheadin kuvausten aikana. Sitä ennen hän oli ollut jatkuvasti pahalla tuulella vaimolleen. Tässä valossa on jännittävää, kuinka Eraserhead on toisinaan tulkittu äärimmäiseksi visioksi sitoutumiskammosta. Monista Lynch-kirjoista päätellen ohjaaja eli 1970-luvun alussa varsin konkreettista, epävarmaa ja takapakkista nuoren autotalliohjaajan elämää Philadelphiassa, kaupungin huonomaineisella hökkeli- ja parakkialueella, joka oli täysin toista kuin hänen oma kasvuympäristönsä. Jälkikäteen tuntuu, että hän latasi koko luomisvoimansa esikoiseen, ikään kuin tekisi elämänsä ainoaa elokuvaa. Siihen tapaanhan esikoista pitäisi itse kunkin pusertaa. Eraserhead on nuoren elokuvaohjaajan esikoisohjaukseksi poikkeuksellisessa asemassa, sillä se heijastaa vilpittömästi myös perheellistymisen painetta, esikoislapsen syntymää - tai tarkemmin sen hoitoa, toista nuoren ihmisen, tässä tapauksessa isän, vastuualuetta. Ei ihme, että Lynch on kutsunut teostaan uransa henkevimmäksi. Seuraavan kerran Lynch löysi vastaavasti oman maailmansa vasta Blue Velvetissa (1986). Yllättäväksi koin aikanaan sen, kuinka nuivasti yliopistotasoinen elokuvakerhoväki suhtautui Eraserheadiin, kun se myöhemmin sai ensi-iltansa Tampereella. Omaan innostukseeni vastattiin naurahduksella, että "kyllä sinä sitten joskus vielä ymmärrät!" En ole vielä ymmärtänyt! Torstainen näytös oli olennainen Eraserhead-kokemukseni ensikatselun rinnalla. Alan Spletin ja Lynchin luoma äänimaisema syvältä möyryävine teollisuushurinoineen pääsi oikeuksiinsa Orionin parvella. Istuin näytöksessä aivan konehuoneen ikkunan alla, josta näki välillä pölyn leijailevan projektorin lampun valossa. "In Heaven everything is fine", indeed! Myös se, että näytös alkoi hiukan tavallista myöhemmin kuin Orionin viimeinen näytös normaalisti, loi oikeaan suuntaan vievää tunnelmaa elokuvalle, joka oli yksi 1970-luvun legendaarisista yönäytöselokuvista. Vaivaisilla 20 minuutilla voi olla häkellyttävän psykologinen merkitys. Huomaan kirjoittaneeni tässä vähemmän elokuvan sisällöstä ja visuaalisesta puolesta. Saan tukea Entertainment Weeklylta: "Eraserhead is about that which can't be described". Ehkä Eraserheadin perimmäinen avaaminen vaatisi jälkiteollisessa maailmassa luonnollisuuttaan etsivältä katsojalta yhtä suurta kanttia kuin huolestuneelta Henryltä (Jack Nance) elokuvan lopussa.