Elefanttimies ei ollut aivan ensikosketukseni David Lynchiin, mutta ensimmäinen elokuva, jonka häneltä näin ja jonka kohdalla kiinnitin hänen iskevään ja oudon kiehtovaan nimeensä huomion. Kolmoskanava esitti elokuvan lauantain alkuillan paikallaan marraskuussa 1989. Kanavan ohjelmatiedoissa Lynch esiteltiin englantilaisohjaajana (tässä käsityksessä jäin elämään vielä ainakin Twin Peaksin tienoille). Kyse oli ensimmäisestä kerrasta, kun Lynchiä nähtiin suomalaisessa "valtakunnanverkossa". Kokemus oli yksi vahvimpia lapsuuteni elokuvaelämyksiä ja edelsi vain kuukaudella käännettä, jolloin intohimo elokuvaan vei minut jo melko ratkaisevasti mennessään. Ehkä näillä on yhteytensä, mutta muistini jäsennyksessä tuo Elefanttimiehen tv-esitys on säilynyt eräänlaisena unenomaisen erillisenä poukamana ennen saapumista elokuvatietoisuuden äärettömän oloiselle selkämerelle. Vetäydyin katsomaan sitä matkatelevisiosta omaan valoista sammutettuun ja ovella suljettuun huoneeseeni, koska pelkäsin todennäköisiä hälyääniä ja televisiota ehkä vain sivusta seuraavien sattumanvaraisia kommentteja, jotka olisivat pilanneet (tunne)kokemukseni isomman ruudun ääressä olohuoneessa. Voi olla, että kyse oli jopa ensimmäisestä omassa huoneessani katsomastani elokuvasta - muistaakseni en ollut saanut pitää televisiota aiemmin huoneessani. Lynch täytti tilan. Mustavalkoisen ja äärimmäisen lumovoimaisen elokuvan katsomiskokemuksesta jäi jotenkin erityisen yksityinen, vakava ja kohottunut muisto, jonka jaoin vain itseni kanssa. Myöhemmissä katseluissa en olekaan koskaan saavuttanut Elefanttimiehestä tätä samaa vaikutusta, poikkeuksena ehkä se kerta, kun näin elokuvan ensi kerran valkokankaalta, suht lähellä sen tapahtumapaikkoja ja kuvausseutuja Lontoossa. Useimpien katseluiden myötä en ole voinut välttyä tulemasta myös hiukan kriittisemmäksi elokuvaa kohtaan. Olen yhä kiintynyt sen ainutlaatuiseen visioon, mutten välttämättä kiistattomana mestariteoksena. Siinä on ongelmansa. Moni on keskittynyt juuri niihin - esimerkiksi Roger Ebert lyttäsi elokuvan aikanaan totaalisesti. Moni, joka ei muuten pidä Lynchistä, on sen sijaan tykästynyt Elefanttimieheen. Elefanttimies lasketaan yleensä Lynchin erilaisimmaksi elokuvaksi sen ulkoisten merkkien ja suurenmoisen sensibiliteetin perusteella. Historiallinen aihe todellisine henkilöhahmoineen, 1800-luvun loppu aikakautena ja Lontoo tapahtumapaikkana eivät ole Lynchiä omimmillaan eikä elokuva myöskään ollut hänen henkilökohtainen projektinsa. Tässä valossa olisi helppoa katsoa Elefanttimiestä ikään kuin "normaalien ihmisten elokuvana" ja jättää huomioimatta, että Elefanttimies tarjoaa itse asiassa lukuisia avaimia Lynchin sittemmin ilmeisimmäksi nousseeseen tematiikkaan. Siinä on ensi kertaa selvästi esillä hänen tuotantonsa pari ehdotonta ominaispiirrettä, joista yksi on rumuuden ja kauneuden käsitteellinen kompeksisuus ja erottamattomuus ja toinen katsomisen ja sen kohteena olemisen välinen kokemuksellinen ero. Kolmanneksi Elefanttimiehen näennäisen realistisen historiallisen kehyksen takana Lynch vuorottelee ensi kertaa todella lujaa eri lajityypeillä ja tyyleillä - lopputuloksesta löytyy ainakin kauhun, komedian, draaman, pukudraaman, historiallisen elokuvan, mysteerikertomuksen, lastenelokuvan, romantiikan, fantasian, dokumentin, naturalismin, sirkuselokuvan, elämäkerran ja kurjuus- ja sairauskuvauksen piirteitä. Kaikista näistä keskenään epäsuhtaisista rakenteista syntyy tukevan täyteläinen, jopa raskas lynchiläinen illuusio, joka hyllyy niin tutussa unenomaisuudessa. Näissä puitteissa elokuvasta löytyy myös ehkä salatun oloisia perverssejä piirteitä, joiden esiinottaminen saattaa loukata niitä, jotka pystyvät suhtautumaan elokuvan yleistasoiseen koskettavuuteen ja inhimillisyyteen täysin vilpittöminä. Hyvä esimerkki on omalaatuinen, koko epämuodostuneen "elefanttimiehen" eli John Merrickin (John Hurt) itsensä kannalta epäoleellista ja arveluttavaa painoarvoa saava kohtaus, jossa sairaalan henkilökunta lahjoittaa hänelle henkilökohtaisen hygienialaukun. Lynch jää esittelemään sekä sen sisältöä sekä Merrickin ääretöntä nöyryyttä ja kiitollisuutta saamastaan lahjasta, joka toki toimii myös symbolina sille, että tämä on nyt virallisesti sairaalan potilas - hän kuuluu johonkin. Hetki on lämmin ja herkkä, mutta samalla Lynch hyödyntää ja pitkittää sitä nostattamaan pintaan tuttua monimielistä alitajunnallista tasoaan - myös kykyämme katsojina perverssiin uteliaisuuteen, epäkypsiin assosiaatioihin ja epäkorrekteihin reaktioihin. Emootioiden kirjo on laaja. Jo ylipäätään tieto siitä, että Elefanttimiehen tuotannon pani alulle 1970-luvun keskeisistä elokuvaparodioista vastannut Mel Brooks, joka ei halunnut nimeään käytettävän elokuvan markkinoinnissa, herättää monenlaista tulkintavaraa. Oma lukunsa on elokuvan yhteiskunnallinen luonne, joka muistuttaa satua. Jim Hoberman kirjoitti aikanaan, että "mikään Elefanttimiehessä ei ole ärsyttävämpää kuin sen manikealainen luokkajako", mikä tarkoittaa ainakin sitä, että hän ei ole katsonut elokuvaa aivan tarkkaan. Hoberman on oikeilla jäljillä siinä, että Lynch kyllä luo viktoriaanisesta Englannista oman kaksijakoisen taikamaailmansa, jonka naiiviuksissa John Merrick saa nousta rääkätystä näyttelykapineesta omaksi itsekseen, ylettömän kaunosieluiseksi olennoksi. Hänen herkän luonteensa lujuus toimii heijastuspintana sekä köyhälistön kurjuudelle ja katkeruudelle että yläluokan syyllisyydelle ja hämmennykselle. Valo ja pimeys ei kuitenkaan täysin jakaudu luokkaerojen mukaisesti, mukana on mm. auttavia sirkuskollegoita ja ylimielistä sairaalahallintoa. Lynch ei ole koskaan piitannut yhteiskunnallisesta tiedostavuudesta sinänsä. Pikemminkin hän leikittelee tähän liittyvillä stereotyyppisillä mielikuvilla ja odotuksilla, mutta Elefanttimiehessä hän ei täysin hallitse ironista asettumistaan itselleen vieraassa kulttuuriympäristössä. Esimerkiksi tilanteen, jossa harkitsevaisen yläluokan ja viettiensä varassa elävän alaluokan välinen konflikti on korkeimmillaan, Lynch ratkaisee vähän turhankin maijapoppasmaisella neuvokkuudella matriarkkamaisen ylihoitajan Mothersheadin (Wendy Hiller) lyödessä "paistinpannulla" elokuvan moraalisesti löyhimmäksi tyypiksi yltyneeltä London Hospitalin yövartijalta tajun kankaalle. Lynch ei toki anna mitenkään ongelmatonta kuvaa myöskään Merrickin auttajista ja hänelle ihmisarvon takaavista yksilöistä. Varsin paljastava hetki on alun leikkaus kohtauksesta, jossa tohtori Frederick Trevesin (Anthony Hopkins) ensitutustuminen "hirviöön" saa hänet kyyneliin. Heti seuraavassa kuvassa hän on jo rationalisoinut tunteensa ja palannut edustamaansa tieteelliseen maailmankuvaan - ikään kuin tämän tapakulttuuriseksi merkiksi hän kröhii ja korjailee kaulustaan suoremmaksi. Freddie Francisin henkeäsalpaavan kauniista kuvauksesta nauttivan Elefanttimiehen avoimen sentimentaalisen ja "elämää suuremman" Merrick-kuvan hyväksyy parhaiten lapsena, jolloin tällaiseen ilmaisuun on otollisempaa kiintyä. Ehkä tietoisuus tästä tekee elokuvaan palaamisen aina hiukan vaativaksi. Aikuisena elokuvan keskeinen rasite tulee oikeastaan vasta sen itseään yliarvoivasta lopputoteamasta "This has been based upon the true life story of John Merrick, known as The Elephant Man, and not upon the Broadway play of the same title or any other fictional account.", joka vie pohjaa sitä edeltäneeltä tavattoman kauniilta huipennukselta, jossa löytyy visuaalinen ydin Merrickin elämän yksityisestä tarinasta ja tragediasta. Olisi helpompi hyväksyä Elefanttimies sellaisena kuin se on - ei niinkään elokuvana todellisesta vaan teollistuneeseen yhteiskuntaan kuin mystiseen uniluomukseen kuvitellusta Merrickistä ja hänen kauhean olomuotonsa ja sisäisen kaunosieluisuutensa herättämistä emotionaalisista, moraalisista ja alitajuisista reaktioista. Täysiverisenä Lynch-elokuvana siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti