Tickets

Abbas Kiarostami, Ken Loach, Ermanno Olmi, 2005. Su 6.1.2013 klo 20.05, Orion (Ken Loach / Junaelokuvia). 35-mm. English subtitles. ***½. Alkuteksteistä jäi näkemättä n. 10 - 15 sekuntia.

Orionin syyssarja päättyi elokuvaan, joka summasi kaksi teemakokonaisuutta, junaelokuvat ja Ken Loach -retron. Tiesin ennalta, ketkä kolme mestariohjaajaa ovat tämän junassa tapahtuvan episodielokuvan takana, mutta sitä en, missä järjestyksessä heidän episodinsa tulevat. Kunkin kädenjälki oli heti ensi kohtauksista alkaen tunnistettavaa. Toisaalta kyse saattaa olla harhaanjohdatuksesta, sillä kuten Pasi Nyyssösen esiteteksti muistuttaa, elokuvassa ei vahvisteta, kuka on minkin episodin takana. Ensimmäisessä episodissa vanha yksinäinen professori palaa junan ravintolavaunussa konferenssimatkalta Itävallasta ja yrittää kirjoittaa läppärillään kirjettä määränpäässä tapaamalleen nuorelle sihterilleen (ihana Valeria Bruni Tedeschi), jonka kanssa sai viettää herkän romanttisesti virittyneitä tuokioita. Tunnelma on olmimaisen hämillinen, ja ravintolavaunuun saapuvat sotilaat luovat siihen omaa jännitettään. Toisessa, ehkäpä parhaassa episodissa koppava kenraalin leski yrittää pitää kiinni menetettämistään etuoikeuksista ensimmäisen luokan vaunussa. Arkinen tilanne on kiarostamilaiseen tapaan täynnä vaitonaisen olennaista arvoituksellisuutta, joka aukeaa humoristisella yksinkertaisuudella. Viimeisessä episodissa nuoret skottilaiset futisfanit matkaavat matsiin, tutustuvat albanialaiseen pakolaisperheeseen ja joutuvat yllättäen kinastelemaan keskellä moraalista dilemmaa. Brittien epäkulturellein futishuligaanikin tunnistaisi tämän Loachin episodiksi, ja hieno kokonaisuus on huipentumassa komeasti... Mutta aivan lopussa Rooman asemalla Loach ei oikein enää hallitse tilannetta ja epäjohdonmukaisuuden uhalla vetää nykyisin jo niin tutun, lievää myötähäpeää aiheuttavan feel-good-vaihteensa päälle. Olikohan Tickets juuri käännekohta siihen suuntaan Loachin uralla? Lopusta huolimatta Tickets on Italian halki kulkevana elokuvajunana kuin koko maanosaa liikutteleva mikrokosmos. Harvoin nykyajan episodielokuvissa tapaa yhtä luontevaa, kaikesta ohjelmallisuudesta vapaata kokonaisotetta.

The Wind That Shakes the Barley

Ken Loach, 2006. Pe 4.1.2013 klo 19.45, Orion (Ken Loach). 35-mm. Svenska texter. ****½. Osin torkuttu.

Sunnuntai 28.5.2006 Eerikinkadulla oli jännityksellinen. Kävin katsomassa Orionissa Otto Preminger -sarjan päättävän Myrskyä Washingtonissa (1962), mutta kuhina oli toisaalla. Kysymys kadun Orionin ja Coronan välisessä ihmisvilinässä kuului, voittaisiko Aki Kaurismäki vihdoin Kultaisen Palmun Cannesissa? Se selviäisi illan aikana. Lakoninen yksinäisyyden kuvaus Laitakaupungin valot oli kilpasarjassa. Eikä sitten lopulta voittanut mitään palkintoa. Pääpalkinnon vei Ken Loachin pelkistetty sotaeepos The Wind That Shakes the Barley. Yksi 2000-luvun suomalaisen elokuvakulttuurin häpeätahroja on, ettei elokuva koskaan saanut Suomen ensi-iltaa. Kyseessä saattaa olla Loachin päätyö, mutta joka tapauksessa poikkeus aikanamme: yhtä ihanteeton kuin mahtailematon sotakuvaus. 1920-luvun alkuun sijoittuva koruton veljesdraama siitä, miten Irlannin itsenäisyystaistelu muuttui sisällissodaksi, on nykymielessä poikkeuksellinen historiallinen elokuva: se tuntuu tapahtuvan suoraan tässä, edessämme, ei jossain kauas taakse jätetyssä, tarinoiksi muuttuneessa menneessä. Vaikea yhteiskunnallinen kiista tuntuu yhtä mahdottomalta ratkaistavaksi ennen kuin nyt. Loachin tuotannossa The Wind That Shakes the Barley asettuu niin ikään Suomessa vain televisioensi-illan saaneen tiukan IRA-trillerin Hidden Agendan (1990) temaattiseksi sisarteokseksi. Maalailemattoman vehreässä luonnonläheisyydessään se tuo mieleen myös Black Jackin (1979). Ikävä kyllä torkahdin jossain kohtaa, koska olin edellisyönä nukkunut viitisen minuuttia.