Tarantinon 2000-luvun elokuvat eivät ole erityisesti puhutelleet. Kill Billit (2003-04) olivat ensi katseluilla latautuneita ja näyttäviä, mutta puuduttavia ja itseriittoisia kostosinfonioita. Ihan nasevassa kaahailupätkässä Death Proofissa (2007) Tarantino tuntui löytävän itsestään uuden, rentoutuneemman vaihteen, mutta jälki oli yhä enemmän yhtä tyhjän kanssa. Inglourious Basterdsin (2009) suuruudenhullu crazyhistoria taas palveli jo idiotismia. Kaikesta räpellyksestään huolimatta Tarantino on pystynyt esteettisesti todistamaan itsensä yhä lahjakkaaksi ja omaperäiseksi elokuvantekijäksi. Django Unchained jatkaa Yhdysvaltain orjahistoriassa Inglourious Basterdsista tutuilla eksploitaation linjoilla, mutta 165-minuuttinen lopputulos on Tarantinon pitkäpiimäisin ja vastenmielisesti vitsikkäin saavutus toistaiseksi. Spagettiwesternistä puuttuu täysin se vilpitön tunnevoima (vrt. Kill Bill), jolla Django-orjan (Jamie Foxx) ainoa todellinen motiivi elämässään, pelastaa ja saada takaisin orjakaupassa menettämänsä vaimo Broomhilda (Kerry Washington), nousisi elokuvan todelliseksi polttoaineeksi. Koska näin ei tapahdu, jää miettimään enemmän historialliseen tunteeseen kuin totuuteen nojautuvan remix-länkkärin pohjimmaista päämäärää. Perinteisen viekkaat tarantinolaiset keskustelukohtaukset, jotka vaistomaisesti johdattelevat väkivallanpurskahduksiin, eivät tällä kertaa järisytä tai puhuttele. Djangoa auttavaa saksalaista palkkionmetsäjää esittävän Christoph Waltzin maneerinen ulosanti on tautologisuudessaan jo pirullisen rasittavaa. Tarantino itse on ottanut roolin koko elokuvan ehkä harmittomimmin luonnehdittuna valkoisena karikatyyrinä. Kun filmiä kuvaus- ja esitysformaattina puolustavan Tarantinon elokuvaa vielä joutuu katsomaan digikopiona, ei Django Unchainedissa näissä puitteissa löydy juuri mitään puolustamisen arvoista. Paitsi ehkä sen välittömästä kunnianosoituksesta Sergio Corbuccin Djangolle (1966), yhdelle spagettiwestern-suosikeistani.
Olet paska arvostelija. Valitse toinen ammatti.
VastaaPoista