Tähtien tarina: Hannu Leminen

Peter von Bagh, 2008. To 3.1.2013 klo 15.05 - 16.05, Yle TV1. ***½.

Hannu Leminen (1910 - 1997) kuului suomalaisen elokuvan eturivin ohjaajiin. Valkoisia ruusuja (1943) on lähes vakiintunut tapa käyttää paraatiesimerkkinä suomalaisen studioelokuvan laadusta niille turhan monille, jotka sitä taipuvat vähättelemään. Lemisen tuotannossa oli oma kosketuksensa - viimeistelty romanttisuus, joka ei kuitenkaan koskaan pursuillut yli klassisesta maailmankuvasta. von Baghin haastatteluohjelmassa Leminen paljastuu verrattoman selväsanaiseksi muistelijaksi. Tajusin, etten ole Lemisen kommentointia juuri aiemmin nähnyt - tai ehken muista niitä von Baghin studiosarjoista erityisen tarkasti. Mainioita anekdootteja: Synnin jäljissä (1946) Tapio Rautavaara ujosteli suudella Helena Karaa Lemisen läsnäollessa, mihin ohjaaja (ja vastanäyttelijän puoliso): "antaa mennä vaan!"; "kun kaksi suomalaista miestä ottaa toista lasia kaljaa, aletaan laulaa Rosvo Roopea" - siinäpä se, erään vetovoimaisimman laulelmaelokuvan (1949) yksinkertainen taika. Heleän inspiroitunutta Kesäillan valssia (1951) Leminen ansaitusti nosti tuotannostaan esiin ja herkistyi muistellessaan sen säveltä, jonka oli kuullut juuri pari päivää sitten taas elokuvansa televisioesityksessä (olisiko haastattelu tehty ehkä tammikuussa 1989?). Oskar Merikannon virkistävä sävelmä tuntuukin välittömästi herättävän eloon jonkin menneen, ilman että aikaa pitäisi välttämättä tarkentaa - omat ajatukseni se vie aina varhaislapsuuteen, jolloin veljeni usein soitti sitä harmonikalla. Elokuvan näin vasta jouluaattona 1993, jolloin jäin katsomaan sitä mummoni kanssa muiden mennessä hautausmaille. Toisen kerran Leminen herkistyi muistellessaan Aku Korhosen hautajaisia. Sekä Lemisen että Korhosen viimeiseksi elokuvaksi jäi Vieras mies (1957). Sen jälkeen Suomi-Filmi irtisanoi Lemisen kuvausryhmän ja ohjaaja siirtyi televisiouralle. Leminen kommentoi myös kiinnostavasti, ettei tarttuisi suuriin laajoihin teosten filmatisointeihin kuten Päätalon (ja epäilemättä Linnan) tarjoamiin aiheisiin. Hän myönsi rehellisesti, ettei tuntenut sitä maailmaa ja vielä senkin, että tavallisesti ohjaajat pilaavat kirjalliset eepokset. Harmi, ettei synkkää maalaismelodraamaa Riihalan valtiasta (1956) käsitelty ohjelmassa lainkaan. Valitsin sen viime syksynä yhdeksi viidestä parhaasta suomalaisesta elokuvasta Ylen kyselyssä.