Viuluviikarit musiikkimaassa (1979, 1986) oli Yleisradion opetusohjelma, jonka elinkaari avautui ja sulkeutui juuri ja juuri elämäni ensimmäisen vuosikymmenen asettamissa rajoissa. En kuitenkaan ohjelmaa aktiivisesti tai erityisen mielellään seurannut, vaikka sillä on todennäköisesti ollutkin osansa siihen, että muutamaa vuotta myöhemmin minutkin vietiin musiikkiopiston pääsykokeisiin. Käsittääkseni ohjelmaa tuotettiin vain kaksi kautta, joista ensimmäinen lähetettiin keväällä 1979 ja toinen syksyllä 1986. Elävän arkiston Viuluviikarit-kooste herätti monenlaisia tuntemuksia. Lähinnä se muistutti tuosta yli neljännesvuosisadan takaisesta, hiukan lässyttävästä puhetavasta lapsille. Viuluviikareiden vetäjä oli unkarilaissyntyinen musiikkipedagogi Géza Szilvay, joka sovelsi opetuksessaan kotimaansa Zoltán Kodályn musiikkikasvatusmenetelmää. Ensimmäisessä, vuoden 1979 pätkässä nähtiin orkesteria johtamassa mm. Sakari Oramo ja Linda Lampenius, joka oli kasvanut Akselin ja Elinan (1970) sylivauvasta ujohkoksi pikkutytöksi. He tuntuivat olevan jo omalla alallaan, mutta joistain muista lapsista huomasi, kuinka tukalaa ja väkinäistä heillä oli tv-studiossa. Sitten hypättiin jo sarjan päätösvuoteen 1986, josta nähtiin kaksi kokonaista ohjelmaa. Sarjan tuolloinen alkutunnari oli hämmentävä. Viikarit istuivat aikakoneen ohjaamossa ja taustalla näkyi vuoden 1986 edelleen aika säväyttäviä tietokonegrafiikan saavutuksia. Vavahduttava musiikkikin oli kuin sci-fi-sarjasta. Koko alku toi itse asiassa mieleen neuvostoliittolaisen nuortenelokuvan klassikon Avaruuslento Moskova - Kassiopeia (1974). Ensimmäisessä näistä ohjelmista (kolmas jakso Viuluviikarien viimeisestä 16-osaisesta kokonaisuudesta) viikarit olivat tutustumassa itäiseen musiikkikulttuuriin. Tv-studioon oli lavastettu varsin näyttävä kiinalainen interiööri, ja tunnelma oli arvokkaan hiljentynyt ja keskittynyt, hiukan jopa absurdi. Mukana oli jo teini-ikäinen Lampenius (enää 10 vuotta ennen mullistavaa esiintymistään Jussi-gaalassa) ja Kuusiston veljekset. Sama esteettinen tyyli jatkui toisessakin vuoden 1986 viimeiseltä kaudelta kaivetussa jaksossa (osa 8/16), jossa vieraltiin 1600-luvun mustapartaisen viulunrakentajan pajassa miltei mystisissä tunnelmissa. Tämän jakson muistan hämärästi nähneeni joskus lapsena, kotona tai ehkä koulun musiikintunnilla. Elävän arkiston viimeisessä ohjelmassa palattiin taas vuoteen 1979, jolloin studiossa oli elokuvasäveltäjänäkin tunnettu Ahti Sonninen. Hän valaisi säveltämisen perusteita etevälle pikkupojalle, joka meni lopussa pianon ääreen esittämään oman teoksensa. Kaikenkaikkiaan Viuluviikareita katsoi nyt kuin toista (musiikki)maailmaa, sellaista, jossa klassisen musiikin ylempi asema oli vielä opetus- ja kulttuurikentällä selviö ja joka yleisesti oli ehkä lintukoto, mutta joka piti kuitenkin vielä kiinni sivistävistä ja kasvattavista ihanteistaan ilman päätään nostavia viihteellisiä ulottuvuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti