Taivas ja helvetti on yksi hyvin harvoja elokuvia, jotka olen jättänyt sään takia väliin. Kun se avasi kevään 1999 arkistosarjan Tampereella, oli niin kova pakkanen ja raskas lumi, etten jaksanut nousta silloisesta asuinpaikastani Ala-Pispalasta harjulle ja sitä kautta Niagaraan. Ei kovin kurosawalaista, häpeä tunnustaa. Yllättävää huomata nyt Orionin esitteestä, että Taivaan ja helvetin Suomen ensi-ilta oli ollut tuolloin vasta edellisellä vuosikymmenellä, maaliskuussa 1981 - ts. siis 18 vuotta valmistumisensa jälkeen. Ed McBainin Lunnaisiin (1959) löyhästi perustuva Taivas ja helvetti kuuluu mestarillisen Pahat nukkuvat hyvin -teoksen (1960) ohella selvästi Kurosawan kylmääviin ja painokkaimpiin aikalaiskuvauksiin (Pahat nukkuvat hyvin muuten ei ole saanut vieläkään varsinaista Suomen ensi-iltaansa, minkä merkitystä sietäisi jonkin tahon miettiä, sillä välillä tuntuu, että Kurosawan yleismaine Suomessa todellakin kohdistuu liikaa samuraiajan kuvauksiin). Taivaassa ja helvetissä Toshiro Mifunen esittämä kenkäpohatta Kingo Gondo on juuri riskeerannut omaisuutensa uudenlaisen tuotantomallin vuoksi, mutta joutuukin kiristyksen kohteeksi, kun hänen pieni poikansa siepataan - tai yritetään siepata, sillä erehdyksessä napataankin hänen autonkuljettajansa ulkoisesti verrannollinen jälkeläinen. Näin tilanne on tapauksen nostattaman julkisuuden kannalta oikeastaan vielä aiottua kiusallisempi, koska Gondon vastuulla on nyt, kuinka parempi- ja huonompiosaisuuden välinen ero kyvyssä vaikuttaa uhkaavien asioiden kulkuun tulee näkyviin. Taivas ja helvetti jakautuu - täysin nimensä veroisesti - kokonaisuutena kahtia: alkuosa tapahtuu korkealla turvallisessa toimistohuoneistossa, josta on huikean avarat näkymät kaupunkiin ja mahdollisuus hengittää raikasta ilmaa, loppuosa puolestaan vie kaupungin ahdistaviin slummeihin ja epätoivoiseen sykkeeseen, jossa viruvien ihmisten kesken on loputtoman tukalaa. Nämä todellisuudet erottaa keskivaiheen trillerihenkinen junamatka, jossa ne kohtaavat tragikoomisella tavalla. Kurosawan henkilöohjaus on astetta mietitympää ylä- kuin alatasolla, jonka kuvaaminen jää yllättävän maalailevaksi ja paikoin vähän kömpelöksi (hän jopa käyttää popmusiikkia kehtaisiko sanoa esitarantinomaiseen tyyliin). Toisaalta lavea ja hämyisän selittämätön tunnelmointi osuvan etäännyttävästi pohjustaa tyrmäävää loppukohtausta, joka kokoaa elokuvan kaksiulotteisen tematiikan kuin giljotiinin iskuna. Nähdäkseni Taivas ja helvetti päätti tietyn kauden Kurosawan tuotannossa - sen jälkeen alkoi eeppisempien elokuvien harvatahtisempi kausi. Vuoden ensimmäisenä elokuvakokemuksena Taivas ja helvetti paiskasi suoraan keskelle shakespearelaisia perusasioita eli yhteiselämämme tummanpuhuvaa ydintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti