Hikinen iltapäivä. 1975, Sidney Lumet. Orion 1.1.2012 klo 19.45 (Sidney Lumet in memoriam). 35-mm. Suom. tekst. ****½. Aiemmat katselut: 13.9.2003 Tampereen Liisankadulla (vhs, suom. tekst.): ***** (puolikkaat ei käytössä).Yksi kaikkien aikojen parhaista panttivankidraamoista ja pieleen menevien keikkojen kuvauksista sisältää varsinaisen emotionaalisen runsaudensarven, jossa on kaikkea huumorista suruun, riemusta pelkoon ja rakkaudesta kuolemaan iltapäivästä yöhön etenevän tapahtuma-ajan puitteissa. Hikinen iltapäivä taitaa olla suurelle yleisölle tunnetuin Sidney Lumetin elokuvista ja monille elokuvaharrastajillekin pääteoksen asemassa hänen urallaan. Lumet ja käsikirjoittaja Frank Pierson rekonstruoivat elokuussa 1972 sattuneen brooklyniläisen pankkiryöstön, josta P.F. Kluge oli kirjoittanut artikkelin Lifeen samana vuonna. Satun muistamaan elokuvan jo kesältä 1988, jolloin Kolmoskanava esitti sen, ja muistaakseni joku lähiomaisistani - mummu tai veli - kertoi viettäneensä antoisia hetkiä elokuvan parissa. Itse onnistuin katsomaan elokuvan ensi kerran vasta syksyllä 2003, kun kirjoitin Aamulehden Allakka-liitteeseen juttua Al Pacinosta (Aamulehden isot pomot olivat kuulemma tykästyneet juttuun - palautetta, jota harvemmin saa). Tykästyin elokuvaan sen loputtua täysin, mutta muistan katsomistilanteesta myös epävarmuuteni siitä, pitkitettiinkö panttivankitilannetta liian pitkään uskottavuuden kustannuksella, satapäinen poliisijoukkohan tuntui miltei yhtä avuttomalta kuin ryöstökaksikkokin. Nyt valkokangaskatselun myötä olen vakuuttunut, että ei. Kyse on myös poliittisesta pelistä ja virkavallan mediajulkisuuden sääntelystä. Koska katsojan annetaan aavistaa kaiken menevän muusiksi jo alkuhetkillä ryöstäjien kömpelyyden ja puutteellisen todellisuudentajun takia, Lumetille jää hyvin aikaa henkilökuvien syventämiseen. Yleensä muistellaan Pacinon esittämää hyväsydämistä Sonnya, joka haluaisi kustantaa ryöstörahoillaan poikaystävänsä sukupuolenvaihdosleikkauksen. Löytyyköhän 1970-luvun valtavirtaelokuvasta toista yhtä sympaattista homohahmoa? Vähintään yhtä kiehtova ja koskettava hahmo on Sal (John Cazale koirankasvoisimmillaan), joka haluaisi vain matkustaa Wyomingiin, kun valita voisi kaikista maailman paikoista. Sal on tyypillinen sivullishahmo, joka on suostunut keikkaan todennäköisesti vain kaveruuden takia. Hänellä ei nähtävästi ole elämässään erityisiä motivaatioita (ainoa seikka, mikä saa hänet tolaltaan, on television luoma käsitys pankkiryöstäjistä kahtena homoseksuaalina). Siksi hän on myös ryöstön ainoa vaarallinen tekijä - Sonny ei pystyisi tekemään pahaa edes pankinjohtajalle. Salin pahinta pelkäävä olemus ja tuskanhiki lopun äärimmäisen jännitteisissä tilanteissa nostaa elokuvan surumielisyyttä, joka aiemmin on juuri piiloutunut hänen hiljaisiin, hymyttömiin kasvoihinsa samalla kun Sonny on antanut ryöstölle huolettoman hyväntuuliset kasvot kadun mediasirkuksessa. Lumet on kietonut katsojan hyvin ryöstäjien täysin epärealistiseen uskoon tilanteen herruudesta, mutta yhdessä sekunnissa se on tylysti historiaa. Hikinen iltapäivä on yksi monista rikoselokuvista, joiden (usein katkerat) loppunäytökset tapahtuvat öisellä lentokentällä. Muita ovat mm. Bullitt (1968) ja Heat (1995). Hikisen iltapäivän kolkko loppu vertautuu kiehtovasti elokuvan valoisaan ja raikkaaseen alkujaksoon, jossa Elton Johnin Amoreena säestää vilkkaita ja aurinkoisia kaupunkikuvia. Ollakseen niinkin ammattitaitoisesti työstetty elokuva, on yllättävää, kuinka tiuhaan ja tuhdisti mikrofoni tunkeutuu kuvaan sen ensimmäisissä pankkikohtauksissa. Siitä huolimatta Hikinen iltapäivä oli mitä mainioin käynnistys elokuvavuodelle 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti