Melinda and Melinda

(Melinda ja Melinda). 2004, Yhdysvallat. O: Woody Allen. * * * * . Ke 12.6.2013 klo 19.00, Orion (Woody Allen III). 35-mm. Kopio (4/5): ? KAVA ? Istuin: permannon rivi 5, paikka 9. Näytösolosuhteet: 4/5. Aiemmat katselut: Melinda ja Melinda, muistaakseni pe 22.7.2005 joskus keskellä päivää, Liisankatu (Tampere), DVD, suom.tekst. * * * * .

Kesällä 2005 olin aika pohjalla. Yritin toipua keväisestä ihmissuhdeyrityksestäni ja rakastumisestani, mutta pinnan alla myös paljosta muusta. Sitten tuli Woody Allenin Melinda ja Melinda.

Vai kumpi niistä? Tässä elokuvassa Allen kertoo samaa tarinaa kahtena versiona, koomisena ja traagisena, optimistisena ja pessimistisenä, niin saumattomasti, etten vielä nyt toisella katselullakaan aina erottanut, kumpi on milloinkin käynnissä. Onko sillä väliäkään, sillä siksi - ja juuri siksi - Allen onnistuu tässä elokuvassaan yhdistämään tasapainoisimmalla tavalla kevyttä ja vakavaa sitten Hannahin ja sisarten (1986). Se on jo aika saavutus.

Radha Mitchell esittää Melindaa kummassakin versiossa - ja hyvin esittääkin. On kyse siitä, miten eri tavoin Melinda ja Melinda suhtautuvat niin vastoinkäymisiinsä kuin mahdollisuuksiinsa. Melindan pari pitkähköä, syvällisen keskittynyttä itseanalyysiään (vakavalla puolella tietysti) tuovat mieleen Allenin vaativimman ja palkitsevimman kauden 1980-luvun lopulla. Eläväisemmän Melindan osioissa Allen taas tarjoaa hauskinta dialogiaan sitten Keksien ja konnien (2000), pieni nousu sekin.

Olennaista on, että draama ja komedia sulautuvat toisiinsa eivätkä hallinnoi toisiaan, vaikka kyse on lähtökohtaisesti saman tarinan päinvastaisista versioista. Tästä syntyy jonkinlainen holtiton elämäntuntu, jonka luomisessa Allen on aina omimmillaan, mutta vain harvoin näin luontevasti sattumanvaraisten tilanteiden ja tunneaallokkojen ytimessä. Kaiken lisäksi Melinda & Melinda ei kerro vain Melindasta vaan siinä on muutenkin rikas ja hengittävä henkilögalleria.

Tarinan kehys, joka ei onneksi nouse liian hallitsevaan asemaan, tapahtuu ravintolassa, jossa pöytäseurue käsikirjoittaa Melindan kumpaakin tarinaa. Idean isänä on Sy, jonka roolin antaminen Wallace Shawnille on Allenilta selvä kunnianosoitus Louis Mallen mestariteokselle Ilta Andrén kanssa (1981).

Näin yhdeksän vuotta elokuvan valmistumisesta tuntuu jännältä ja vähän nostalgiseltakin, että Melinda & Melinda on Allenin toiseksi viimeisin kotikaupunkielokuva (viimeisin on vuoden 2009 epäonnistuminen Whatever Works). Mestarikuvaaja Vilmos Zsigmondin kanssa ohjaaja työskentelee tässä ensi kerran. Visuaalinen ilmaisu on pehmeää ja impressionistista, välitöntä ja intiimiä. Näiden ihmisten Manhattan on olemassa, totta. Luulen, että Melindan & Melindan toistaiseksi vielä aika vähätelty arvo nousee vuosien saatossa.

Rakastan tätä elokuvaa, mutten tarkemmin tiedä, miksi. Varmasti koen Melindan jollain tapaa sukulaissielukseni. Mutta kumman Melindan?