Syventyessäni Sotaan ja rauhaan Härmän ensi-illan jälkeisenä lauantaipäivänä havahduin kaveriltani tulleeseen kuittailutekstariin, jonka myötä huomasin arvosteluani siteeratun elokuvan mainoksessa: "Härmä on näyttävä ja suurieleinen kokonaisuus, ja Siili pitää sen taitavasti otteessaan." Tähtimäärää (**) ei ollut lisätty mainokseen. Negatiiviseen kallellaan olevista arvioista poimittujen yksittäisten positiivisten lauseiden nappaaminen elokuvien mainostarkoituksiin ei ole mikään uusi ilmiö (tietääkseni Turun Sanomien Tapani Maskula jossain vaiheessa kielsi suorat lainaukset arvioistaan juuri tämän takia), mutta en muista vastaavaa omalta kohdaltani aiemmin. Myönteinen lauseeni perustui siihen, kuinka heti alkukohtauksessa olin häkeltynyt Härmän itsevarmasta näyttävyydestä ja itsetietoisesta suuruudesta (tämä on yksi suunta, jota suomalainen elokuva kaipaa) jotka olivat edukseen Tennarin jättikankaalla. Monet sisällölliset ja esteettiset tekijät - myös visuaaliset (kunpa vihreä olisi määritelty edes sen verran tummaksi kuin oheisessa varhaisessa promokuvassa) - jättivät silti viime kädessä kylmäksi, kuten arvioissani sittemmin selitin. Lena Meriläisen roolittaminen toisiaan vastaan verisesti käyvien veljesten viilipytyksi äidiksi tuntui lopputuloksen tiukalta elekieleltään ja ulkoisilta krumeluureiltaan selvältä viittaukselta hänen unohtumattoman nuoruudenroolinsa television Rauta-ajan (1982) Pohjolan tyttärenä. Siitä tulikin mieleen: millainen olisi ollut Paavo Haavikon käsikirjoittama Härmä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti